Melkein pari vuotta sitten sain tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Kaksi luovaa hullua opettajaa koulutusalan yrityksessä olivat kehittäneet konseptin kotoutumiskoulutukseen verkossa. En voinut kuvitellakaan, että mitään tällaista olisi olemassa.
Nyt olen kertonut lähes kahden vuoden ajan, että olen verkko-opettaja. Minulle on vastattu esimerkiksi ”niin minäkin, pidän jooga-tunteja verkossa”, ”minäkin olen opiskellut sellaisen moodle-kurssin joskus” ja ”onpa helppo homma, kun ei tarvii kuin laittaa ne materiaalit sinne verkkoon”.
Sittemmin aloin vastata, että teen kotoutumiskoulutusta verkossa. Se on vaikeaa, koska siinä tehdään äidinkielen ja kirjallisuuden (no, tässä tapauksessa S2-) opettajan työtä ja uraohjaajan työtä. Kielen lisäksi opetan suomalaista kulttuuria ja suomalaisen yhteiskunnan käytäntöjä. Olen vastuussa niin monen ihmisen elämästä, integroitumisesta ja tulevaisuudesta, että en ehkä uskaltaisi tehdä tätä työtä, jos en olisi pätevä opettaja ja humanistimaisteri.
Verkkokotoutumiskouluttajan työpöytä ei ole näin järjestyksessä, mutta idea on sama. Tietotekniikkaa on enemmän.
Opetusta on maanantaista perjantaihin joka päivä puoli yhdeksästä kolmeen. Opetuspaikka on internet. Minä olen kotona ja opiskelijat ovat kodeissaan, kuka missäkin päin Suomea. Toteutuneita opetustunteja kontaktiopetuksena verkon kautta tulee opetettua 25 tuntia viikossa. Se on seitsemän tuntia enemmän, kuin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien opetusvelvollisuus on koulussa eli paljon, mutta en valita, sillä olen varma, että yksikään äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ei ole päässyt tekemään mitään näin siistiä ja kumouksellista ainakaan minun elinaikanani.
Mikä on vuorovaikutusta?
Vuorovaikutus tapahtuu kasvotusten niin, että vuorovaikuttajat ovat samassa tilanteessa läsnä ja keskusteluyhteydessä.
Halloo halloo täällä opettaja Turusta, kuuluuko sinne Varkauteen?
Kotoutumiskoulutus verkossa on niin vuorovaikutteista, että ryhmä oppii tuntemaan toisensa hyvin, opettaja(t) oppivat tuntemaan opiskelijansa hyvin ja pitkä opiskelu omassa mukavassa ryhmässä voi johtaa esimerkiksi henkilökohtaisiin kriiseihin vertaisyhteisön menettämisestä tai leipiintymiseen, kun joka päivä näkee saman opettajan ja samat naamat kurssilla.
Verkkoluento, moodle tai blogi eivät ole vuorovaikutusta. Ne ovat ilmoittelua (esim aikatauluja ja palautuksia) varten tai itsenäistä opiskelua, niin, että joku opettaja joskus jossakin ottaa suorituksen vastaan ja mahdollisesti kommentoi sitä. Verkkokurssilla kotoutujat saavat oikeat vastaukset tehtäviin myöhemmin samana päivänä tai vielä parempi on, jos nettitehtävä on itsensä tarkistava. Opettajalta säästyy aikaa muuhun. Suosin itse tehtäviä, joita purkamalla voidaan opiskella teemaa seuraavan päivän webinaareissa.
Mitä kotoutumiskoulutuksella opiskellaan?
kirjoittamista
lukemista
kuuntelua
puhumista
Olen minäkin jumppatunteja pitänyt verkossa. Kun opiskelemme ruumiinosia, avataan web-kamerat, lauletaan ja jumpataan pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat. Olen myös lavastanut verkkoon esimerkiksi omaa nimeäni kantavan ravintolan, äitiysneuvolan, vaalit, kukkakaupan, kierrätyspisteen, kaupan, Kelan toimiston, lääkärin vastaanoton, tilanteen, jossa on pakko soittaa huoltomiehelle, sääaseman ja rautatieaseman asemalaiturin kuulutuksineen. Webinaareissa on käyty toisten opiskelijoiden kodeissa, risteilyllä, Helsingissä, Turun kirjamessuilla, hammaslääkärissä, matkatoimistossa ja lennetty lentokoneella Espanjaan. Jouluisin, itsenäisyyspäivänä, Halloweenina, pääsiäisenä, vappuna, syntymäpäivinä, juhannuksena ja kurssin lopuksi on ollut teeman mukaisia juhlawebinaareja. Opiskelijat ovat tehneet webinaareihin esimerkiksi näytelmiä. Opiskelija tietää, että opettaja grillaa juhannuksena makkaraa vesisateessa ja juo olutta.
Lisäksi opiskelijoilla on päivittäin tunnin sessio, jossa tehdään yleensä ryhmä- tai pariharjoituksena (ryhmäpuheluissa) päivän teemaan liittyviä harjoituksia. Opettaja kiertää tunnin ajan ryhmissä auttamassa, vähän niin kuin luokkahuoneessakin. Tunti voi olla myös varattu muuhun tuottavan kielitaidon harjoitteluun. Opiskelijan voi lähettää puhelimen, tehtävien ja kysymysten kanssa kanssa esimerkiksi lähikauppaan, kirpputorille tai kirjastoon harjoittelemaan oman arkipäivän asiointia. Harvoin tulee vastaan kotoutuja, joka ei osaa puhelinyhteyksien kautta raportoida tekemisiään: ottaa kuvia ja kirjoittaa tai puhua videolle, mitä hän näkee omalla pihallaan, mitä huoneita hänellä on kotonaan, mitä lähimetsässä kasvaa tai mitä yrityksiä ja ajanviettopaikkoja kotikylältä löytyy.
Webinaari vai verkkoluento
Kun henkilö ohjataan kotoutumiskoulutukseen verkkoon, viestintä tapahtuu välineillä, jotka ovat olleet käytössä jo vuosia. Ne eivät ole scifiä tai vaadi törkeästi rahaa. Toki tästä postauksesta voi tietysti lähteä netissä kiertämään urbaanilegenda, jossa ”mamuja opetetaan Kelan laskuun virtuaalitodellisuudessa”. Esimerkkinä opetuspaikoista mainittakoon Skype ja opetusalustasta blogit sekä vanha kunnon padlet.
Webinaareja opiskelijoilla on päivässä kaksi. Opettaja opettaa päivässä kaksi tai kolme webinaaria riippuen siitä, kuinka monta tasoryhmää on. Webinaari ei ole verkkoluento. Webinaarissa puhutaan, kysellään, toistetaan, harjoitellaan ääneen, kerrotaan kuulumisia, kysellään lisää, nauretaan, itketään ja tehdään erilaisia harjoituksia saneluista kuunteluihin, draamaharjoituksiin tai oppikirjan kielioppitehtäviin.
Verkkoluento on nauhoitettu video, jossa korkeakoulun opettaja, personal trainer, minkä tahansa alan nettivalmentaja tai vastaava puhuu kameralleen, nauhoittaa oman puhuvan päänsä ja lähettää videon opiskelijoidensa tai asiakkaidensa katsottavaksi. Verkkoluento on olemassa oleva video, ”vanha” live-tilanne, jossa ei ole enää ”todellista” vuorovaikutusmahdollisuutta. Videotallennetta voi jälkeen päin kommentoida ja opettaja/ kouluttaja voi tehdä videoon perustuvia kysymyksiä, joihin kurssilaiset vastaavat. Verkkoluentoa ei kuitenkaan voi keskeyttää, eikä siellä synny keskustelua, yllättäviä huomioita, yhteisöllisyyttä tai dialogia opettajan/kouluttajan/tms kanssa.
Me käytämme videotallenteita itsenäisinä tehtävinä, jotka verkkokurssilla ovat sama asia kuin kotitehtävät*. Opiskelijalla on iltapäivisin aikaa noin puolitoista tuntia tehdä itsenäiset tehtävät niin, että hän voi kysyä opettajalta apua chatissa. Hän voi myös tehdä tehtävät itsenäisesti myöhemmin illalla, jos ei kaipaa apua. Opettaja siis päivystää ryhmän chatissa iltapäivisin lähes virka-ajan loppuun asti ja voi samalla valmistella huomisia tunteja tai tehdä hallinnollisia asioita.
*eli: on se ja sama onko opiskelijoilla oppikirjoja, joista tehtävät määrätään vai verkkotehtäviä vai opettajan omia tehtävämateriaaleja VAI VALMIITA VIDEOITA. Kaikki ovat ihan hyviä, kunhan ne tukevat opiskelijan itsenäistä oppimista varsinaisen vuorovaikutteisen opetuksen lisäksi.
Kotoutumiskouluttajan työ
Kotoutumiskoulutuksessa verkossa opiskelija on keskusteluyhteydessä opettajan kanssa joka päivä noin viisi tuntia ja lisäksi opettaja päivystää vielä pari tuntia, jos opiskelijoilla on ongelmia tai kysymyksiä. Lisäksi opettajan työaikaa menee hallinnollisiin töihin sekä ohjaustyöhön ja yksilökeskusteluihin.
Mistä kotoutumiskouluttajan työnkuva ja työaika koostuvat?
noin 25 tuntia viikossa suomen kielen, kulttuuriin ja työelämätietouden opettamista
seuraavan päivän opetuksen suunnittelu (blogiin) ja oppituntien valmistelu (webinaari-luokkaan)
Kurssin alussa tehdään HOPS (henkilökohtainen opintosuunnitelma)
Noin vuoden pituinen kotoutumiskoulutus sisältää harjoittelujaksoja. Opettaja auttaa harjoittelupaikan etsimisessä, hakemisessa ja sopimusten tekemisessä.
Harjoittelupaikoilla vieraillaan ja ohjataan opiskelijaa oppimaan suomea työssä mahdollisimman tehokkaasti ja työnantajaa/harjoittelun ohjaajaa ohjaamaan suomen kielen oppimista mahdollisimman tehokkaasti. Paikat voivat sijaita hyvin laajalla alueella. Pohjoisin paikka voi olla Utsjoella, eteläisin tähän mennessä Nauvossa.
Kurssin loppupuolella rakennetaan jatkosuunnitelmia. Työ on uraohjausta. Mitä sinä haluat tehdä uudessa kotimaassasi nyt, kun puhut jo aika hyvin suomea? Opiskelijan kanssa puhutaan, katsotaan vaihtoehtoja, suunnitellaan ja haetaan opiskelu- ja työpaikkoja. Tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä, että opettajalla ja opiskelijalla on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joten siitä on etua, että sama opettaja on opettanut 6-12 kuukautta opiskelijalle suomea.
Treenataan yleiseen kielitestiin ja ilmoittaudutaan siihen ajoissa, jos toiveena on saada pian Suomen kansalaisuus.
Säädetään tekniikan kanssa.
Jutellaan niitä näitä chatissa opiskelijoiden kanssa ja opechatissä tietysti opettajien kanssa (meillä on virtuaalinen opehuone).
Verkko-opettajain kesäloma on keskimäärin sellaiset neljä viikkoa.
Verkko antaa anteeksi paljon, mutta ottaa myös paljon
Verkossa on helppo esittää, että on aina hyvällä tuulella, koska koko ajan joku ei tarkkaile olemustasi samalla tavalla kuin fyysistä läsnäoloa vaativassa vuorovaikutuksessa. Emojiit pelastavat huonoina päivinä. Kotona työskentely on rentoa, oma jääkaappi ja kahvinkeitin ovat lähellä. Pukeutuminen töihin on helppoa. Villasukat voivat olla jalassa koko työpäivän. Sosiaalinen paine on jostakin syystä ainakin itselläni ihan olematon. Varmaan siksi, että katselen webinaarissa ja ryhmäpuheluissani (myös) omaa naamaani monta tuntia päivittäin?
Verkossa opettaja voi kokea työskentelevänsä todella yksin, jos fyysisen läsnäolon mahdollisuutta työkavereiden kanssa ei ole kuukausiin. Työpaikka on tietokone ja siellä tarkemmin internet, jossa voi olla samaan aikaan kymmeniä välilehtiä auki, sähköpostit ja muut viestimet paukkuvat, työpöydät ovat sekaisin ja on vaikeuksia muistaa, missä ja millä nimellä jotkut tehtävät on tallentanut. Tekninen säätö on vakio, mutta siihen tottuu. Tekniikka toimii aina lopulta, kun pysyy rauhallisena, kokeilee, ottaa yhteyttä IT-tukeen, odottaa ja kokeilee uudestaan. Maailma ei lopu, eikä kenekään kotoutumisprosessi ole pilalla, jos yhteys tai tietokone ei joskus hetkeen toimi. Puhelimellakin voi opettaa, jos varakonekaan ei toimi.
Kotoutumiskoulutus verkossa vie suomen kielen ja yhteiskunnan sellaisiin niemennotkoihin ja saarelmiin, joihin kielikoulutusta ei ole aikaisemmin pystytty viemään. Opiskelijoista suurin osa asuu kaukana kaupungeista ja keskuksista. He jäisivät ilman kotoutumiskoulutusta, jos internetiä ei olisi keksitty. Niin on jäänyt syrjään ihmisiä, varsinkin suomalaisten puolisoiksi tulleita naisia, jo vuosikymmenien ajan. Kotoutumiskoulutus on todella tärkeä prosessi, että yksilö sukupuolesta tai kulttuurisesta taustasta riippumatta tunnistaa oman toimijuutensa mahdollisuudet uudessa kotimaassa. Taustasta riippumatta ”minä osaan” ja ”minä pystyn” motivoivat ihmisiä ihan julmetusti.
Mitä verkko-opettajan työ vaatii
pysy rauhallisena
älä pelkää tietokoneita
älä ajattele, että jotain ei voisi tehdä verkossa
ajattele, miten opetussuunnitelman sisältöjä voisi kiepsauttaa jo olemassa oleviin ilmaisiin tietokonejuttuihin: huomaa, että onhan joku ne luokkahuoneeseenkiin sieltä opsista pyöräyttänyt -> kuka? -> opettajat
IT-väki auttaa ohjelmistojen käyttöönottamisessa ja teknisten ongelmien kanssa, mutta IT-väki ei käännä sinun opetettavan aineesi opsin sisältöjä verkossa opetettavaan muotoon, ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Eihän koulun talkkarikaan tai tietohallintohenkilöstö tule koulussa luokkaan näyttämään, miten sisältöjä luokkahuoneessa pitäisi opettaa.
Työhyvinvointi on tärkeää: syö, nuku, liiku ja ole sosiaalinen.
Työilmapiiri on tärkeää: mitään näin mullistavan upeaa systeemiä, kuten kotoutumiskoulutus verkossa on, ei pystyisi kehittämään, jos verkkotiimissä työskentelevät opettajat eivät auttaisi, kannustaisi ja jakaisi tietojansa toisilleen ja jos johtamiskulttuuri tiimissä ja firmassa ei olisi erinomaista.
Lopuksi
Syyskuussa kiersin pitkin poikin maata tapaamassa opiskeljoita harjoittelupaikoilla. Samalla reissulla kävin tapaamassa entisiä opiskelijoita ja kysyin, mitä heille kuuluu nyt. Onko töitä löytynyt? Onko kurssista jäänyt hyviä muistoja? Oppiiko suomen kieltä, jos käy kotoutumiskoulutuksen verkossa?
Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa opiskeltiin kolme päivää workshopissa ”urakirjoittamista” (career writing). Erilaisten kirjoittamisharjoitusten avulla pureuduttiin syvälle omaan identiteettiin ja urakysymyksiin. Ensimmäisenä päivänä vedettiin urakorttipakasta kortti, josta piti kirjoittaa jotain. En saanut mitään tolkullista aikaiseksi, mutta perjantaina intensiivisen kolmen päivän workshop-työskentelyn lopuksi vedettiin taas uudet urakortit. Tehtävänantona oli ”palata omaan urakysymykseen ja keskustella joko kortin kuvan tai tekstin kanssa”.
Omassa kortissani oli kuvana trapetsitaiteilijat, joiden saksiasennosta en saanut mitään irti. Käänsin tekstipuolen ja ”keskustelin” kortin kanssa. Kurinalaisuus… ei ole minun juttuni. Taito, jonka olet kehittänyt huippuunsa.. No en osaa mitään niin hyvin, enkä ole kehittänyt mitään taitoa niin paljon, että siitä kannattaisi mainita.
Keskustelin kortin kanssa hetken ja muistin, että osaan sittenkin yhden taidon. Olin ihan älyttömän hyvä yliopisto-opiskelija. Olin todella taitava suunnittelemaan omat lukujärjestykseni, aikatauluni ja sivuainevalintani. Valmistuin viidessä vuodessa parin ylimääräisen sivuaineen kera. Moni opiskelukaveri on ihmetellyt vuosien aikana ”miten voit tehdä 90 opintopistettä vuodessa?”, mutta en ole aiemmin osannut vastata siihen. Nyt vastaan. Minulla oli metodi.
Kortti ja teksti, joka siitä syntyi
Strength: mastery, skill
Shadow: over-confidence
discipline = kurinalaisuus
Kirjoita taidosta, jonka olet kehittänyt huippuunsa. Kerro jollekulle, jolla ei ole samanlaista kurinalaisuutta, miten olet taitosi kehittänyt.
Pelillistä opintosi – peliteoria
En pidä itseäni kovin kurinalaisena ihmisenä. Päinvastoin, olen boheemi ja hedonistinen. Kurinalaisuus on termi, josta en pidä ja johon en samaistu. Korvasin yliopisto-opintojen vaatiman ”kurinalaisuuden” pelillistämisellä.
Kun pelaa pitkää videopeliä, täytyy keskittyä, käyttää aikaa, nähdä vaivaa, kehittää taitoa ja olla sinnikäs, että pääsee sen läpi – kai se on jonkinlaista kurinalaisuutta. Sama sinnikkyys vaaditaan yliopisto-opintojen tekemiseen ja valmiiksi saattamiseen. Aloitin yliopisto-opinnot 24-vuotiaana. Halusin opiskella ja valmistua tavoiteajassa.
Kun opiskelupaikka on saatu ja vastaanotettu, aloitan pelini niin, että haalin itseäni kiinnostavia sivuaineita. Valitsen ensimmäisenä vuonna kaksi sivuainetta, joista olen varma, että haluan opiskella ne kokonaan, vähintään perusopinnot tai lisäksi myös aineopinnot. Kun minulla on valittuna pääaineen lisäksi kaksi sivuainetta, minulla on koko ensimmäinen vuosi aikaa miettiä, mitä muuta olisi hyvä opiskella, että saisin opinnoistani maksimaalisen hyödyn, mutta myös huvin itselleni.
Vaakakupissa painoivat
oma viihtyminen päätoimisena opiskelijana (köyhyyden ja yksinäisen puurtamisen sietäminen)
Opintojeni alkuvaiheessa vuonna 2011 koto-Suomi seilasi syvässä taantumassa ja työmarkkinat näyttivät toivottomilta. Moni opiskelukaveri ei onnistunut saamaan edes viikonlopputyötä Hesburgerista tai ISS:ltä. Minä nostin nöyrästi opintolainaa ja pidin kuonon kiinni kirjassa. Taantumasta huolimatta halusin valmistua kirjallisuustieteestä mahdollisimman monipuoliseksi työnhakijaksi työmarkkinoille.
722/2000 – Tarvitsen vielä 1278 pistettä, että pääsen seuraavalle levelille.
Pelihahmo tässä pelissä olen minä. Pääaine on ensimmäinen valinta: mikä pelihahmo olet: velho, ritari, haltija… Valitsin kotimaisen kirjallisuuden. Hahmoni on kirjallisuudenopiskelija. Ne mukavat ja nautinnolliset sivuaineet ovat pelihahmon luontaisia vahvuuksia, jotka kehittyvät helposti (mediatutkimus, sosiologia, luova kirjoittaminen). Työelämän kannalta järkevät sivuaineet (suomen kieli, opettajan pedagogiset opinnot) ovat pelihahmon taistelutaitojen kehittämistä. Maailma, jossa pelihahmo seikkailee, on yliopisto ja akateemiset työmarkkinat. Vihollinen, jota vastaan taistellaan, on taloustilanne, taantuma ja humanistisen työn arvostuksen puute. Luontaisten taitojen ja taistelutaitojen kehittämisen lisäksi matkan varrella kohti viimeistä taistelua tulee vastaan pikkupelejä ison pelin sisällä – yksittäisiä luentoja ja kursseja, jotka ovat kamppailuja tai seikkailuja, joista saa vähän ektraskorea.
Pelihahmon kehittymisen eli skoret ja ekspat näen koko ajan Nettiopsusta, johon opintopistesuoritukset tulevat. Levelit ovat lukuvuodet, joita minulla on viisi-kuusi. Hahmo kehittyy joka vuosi vähän, mutta varsinaiset upgreidaukset hahmoon tulevat kolmannen (kandidaatin tutkinto) ja viidennen vuoden (maisterintutkinto) jälkeen.
Kuudellakymmenellä opintopisteellä ja yhdeksän kuukauden opiskelutyöllä saa paljon ekspaa. Mitä enemmän XP-palkki täyttyy, sitä lähempänä on levelin uppaaminen eli pelihahmon kehittyminen paremmaksi. Kolmannen vuoden lopussa valmistun kandiksi, jolloin saan yhden levelin suoritettua ja alan operoida seuraavalla tasolla, kehittyneempänä hahmona, entistä vaikeammassa maailmassa.
Hahmon kehittymistä, taitoja ja pisteitä voi seurata Nettiopsusta.
Neljäntenä vuotena kerään yhden ekstralevelin, kun opiskelen opettajan pedagogiset opinnot. Tämä on muiden opintojeni kannalta ylimääräinen kenttä, jota ei ole pakko tehdä. Sillä kuitenkin saa kehitettyä hahmoa vähän nopeammin vähän paremmaksi, mutta kovemmalla työllä ja kinkkisemmillä tehtävillä.
Viidenneksi vuodeksi jää tämän ensimmäisen peliosan finaalitaistelu, loppuvastustaja. Gradu. Sillä saa skoretettua paljon ja pääsee uudelle levelille, mastertasolle. Kun viimeinen vastus on selätetty ja scoreja on vähintään vaaditut 300 opintopistettä, tulevat pelin lopputekstit ja hauska loppuanimaatio (tutkintotodistus ja opintorekisteriote, jossa näkyvät kaikki suoritetut kurssit), jossa johdatellaan siihen, että seikkailu voi jatkua.
Loppukamppailun jälkeen hahmoani pystyy vielä vapaaehtoisesti kehittämään hieman, jos pelistä haluaa saada kaiken irti. Haen jatko-opiskeluoikeutta ja teen väitöskirjan tutkimussuunnitelman. Tohtorikoulutettavan status on tässä pelissä ylin taso, jolle hahmon voi kehittää.
Julkaisin sunnuntaina blogikirjoituksen humanistin osaamisesta ja julistin Facebook-sivuillani, että aloitan humanistien itsetunnonkorjaamisprosessin. Olen edelleen aivan varma, että humanisti ei ole muita luuserimpi ja pienen nettisurffailun tuloksena löytyikin yksi ongelma, jonka ratkaiseminen nykäisisi itsetunnonkorjaamistyötä eteenpäin.
Tässä kuvapankkikuvassa humanisti on voimaantunut ja kiivennyt Jylhäkallion päälle huutamaan ”Minä olen menestyjä!” muiden akateemisten heimolaisten tapaan.
Turun yliopistossa on kahdeksan tiedekuntaa
Opiskelijamäärät tiedekunnittain voit katsoa tästä. Arvaa mikä on isoin tiedekunta ja arvaa missä kunnassa on vähiten koulutussuunnittelua ja alalle spesifiä urasuunnittelua ja -ohjausta?
Kaikissa muissa tiedekunnissa on palkattuna opintopäällikön ja opintoneuvojan lisäksi 1-4 koulutussuunnittelijaa. Työnkuva koulutussuunnittelijalla voi olla esimerkiksi
peruskoulutuksen koordinointi
maisteriohjelmien koordiointi
yleinen opintoneuvonta
opintotilanteen selvittely
opintojen suunnittelu ja hopsit
sivuaineopinnot, opiskelu muissa tiedekunnissa ja yliopistoissa
työharjoitteluihin liittyvä ohjaaminen
Lisäisin tulevaisuuden tavoitteena listaan vielä opintojen joustavoittamisen esimerkiksi ajasta ja paikasta riippumattomammaksi ilman, että hukataan hetkeäkään sosiaalista kanssakäymistä ja vuorovaikutusta. Suomeksi sanottuna peräänkuulutan enemmän ja parempaa tietoliikenneyhteyksien välistyksellä toimivaa digitaalista pedagogiikkaa ilman, että ne ovat tee-se-itse-ja-yksin-moodlessa-kursseja.
Koulutussuunnittelijoiden vastuualueet liittyvät koulutuksen kehittämiseen, mutta myös yksilöllisten koulutuspolkujen (ja sitä kautta urasuunnittelun ja erilaisten urapolkujen) hahmottamiseen ja rakentamiseen. Koulutussuunnittelu ja uraohjaus liippaavat läheltä toisiaan, koska koulutuksia ja koulutuspolkuja suunnitellessa pitäisi olla tietoja ja taitoja hahmottaa, minkälaisille urapoluille koulutukset voivat johtaa.
Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ei työskentele palkattuna yhtäkään ihmistä sellaisessa tehtävässä, jossa pitäisi päätyönä kehittää tiedekunnan koulutusta. Tiedekunnan strategiassa kehitystä sen sijaan suunnitellaan paljonkin ja ilahduttavaa on huomata, että myös ohjausta on paljon, ainakin tavoitteena. Joissakin oppiaineissa vastuu opetuksen kehittämisestä ja ohjauksesta on nimetty opettajatuutorille, jonka päätehtävä on kuitenkin koulutussuunnittelun ja uraohjauksen kaltaisen työnkuvan sijasta oppiaineen omassa opetuksessa ja tutkimuksessa. Muistutan, että uraohjaus on oma erikoisalansa, jota ei voi heittää sille, jolla sattuu olemaan aikaa, ei ainakaan näin vaativassa ja monialaisessa kontekstissa. Ei muutkaan tee niin.
Jos humanistien opintohallinnossa työskentelee kaksi ihmistä, on ymmärrettävää, että opintohallinnolliset työt ovat päätyötä. Ne varmasti vievät kaiken ajan, varsinkin, kun hallinnoitavana on yliopiston isoin opiskelijamäärä yliopiston pienimmällä opintopalveluresurssilla. Pienempiä opiskelijamääriä ohjaa toisissa tiedekunnissa 2, 3 tai 4 kertaa isompi porukka koulutuksen ja ohjaamisen ammattilaisia.
Tiedäthän nämä teemat. Humanistien työelämätaidot. Humanistien työttömyys. Työtön humanisti. Älä opiskele humanistista alaa, kun et saa töitä.
Väitän, että jokainen humanisti saa töitä. Hän saisi niitä vielä nopeammin, jos opinnot eivät viivästyisi turhan lannistuspuheen takia, jos tietäisi missä työpaikkoja on olemassa ja mitä työhakemukseen pitäisi kirjoittaa, kun kuvaillaan omaa osaamista.
Tässä blogitekstissä pohdin humanistiopiskelijan työelämävalmiuksia osaamisen tunnistamisen näkökulmasta. Pohdin myös, mitä uudet työelämäprofessorit tekevät tiedekunnassa.
Onko humanistilla identiteettiä?
Mä oon humanisti ja mä osaan
Olen loputtoman kyllästynyt harhaan siitä, että humanisteille ei ole töitä. Tuntuu, että mikään ei ole muuttunut, mitään ei ole parannettu. Yhä edelleen on tyypillistä, että humanistisen alan opiskelija kuvittelee, että töitä ei ole, eikä niitä koskaan tule. Jonkun muun alan ihmisestä on varmaan hauskaa irvailla myytille humanistien työttömyydestä, mutta samaan aikaan kehottaisin miettimään, mitä seurauksia myytin jauhamisella ja ivaamisella on.
Valitettavasti myös humanistisen alan opiskelijat käyttävät toisinaan vähättelevää puhetapaa itsestään. Se laskee kaikkien itsetuntoa. Kärsin siitä omana opiskeluaikanani, koska niin moni siihen uskoi, enkä halunnut samaistua puheeseen. Halusin ajatella ja ajattelin, että olen ihan todella hyvä ja niin ovat kaikki muutkin. Inhosin jokaista opiskelukaveriani ja erityisesti niitä opettajia, joka harjoittivat ”mä oon humanisti, mä en osaa laskea” tai ”mä oon humanisti, mä en osaa käyttää tietokonetta” tai ”mä oon humanisti, en mä osaa mitään” -puhetapaa.
Jos Educariumin isosta luentosalista saisi videoklipit kaikkien eri tiedekuntien opettajista siinä tilanteessa, kun projektorit eivät toimi ja kuulisi, minkä vitsin kukakin heittää, olen aivan varma, että humanisteilla se on tämä ankein: mä oon humanisti, en osaa käyttää tekniikkaa.
Gradu on todistus työelämätaidoista
Gradut eivät valmistu. Silloin veronmaksajien ja yliopiston raha menee hukkaan. Vielä rahaakin pahempi hukkaan heitetty resurssi on terveys, josta korostuu graduahdistus-keskusteluissa mielenterveys. Hyvin moni gradua tekevä käy YTHS:n (halleluja opiskelijaterveydenhuollolle) psykologilla puhumassa graduahdistuksesta. Se on oikeastaan niin yleistä, että siitä pitäisi kirjoittaa jokin oma julkinen tiedonanto.
Esimerkkejä siitä, miten joutava työttömyyspuhe tuhoaa itsetunnon ja terveyden.
Opiskelijat eivät joskus uskalla tai halua valmistua, koska yliopisto tarjoaa turvaverkon, jonka ulkopuolelle tipahtaa, jos valmistuu maisteriksi, mutta ”ei saa ikinä töitä”. Paine valmistumisen ja työllistymisen epävarmuuden välillä on mieletön ja identiteetti on välitilassa – ei ole ihan opiskelija enää, mutta ei vielä työtä tekevä aikuinenkaan. Viisi vuotta tällaisessa välitilassa voi tuhota itsetunnon peruuttamattomasti.
60-100-sivuisen tieteellisen opinnäytetyön kirjoittaminen voidaan kokea turhana, koska tulevaisuus ja työllisyysnäkymät näyttävät kurjilta tai epätoivoisilta. Eikä sellaisen teoksen kirjoittaminen muuten ole mikään helppo homma. Se vaatii ponnisteluja myös motivoituneilta ja itsevarmoilta opiskelijoilta.
Niin kauan kuin yliopisto-opinnoista ja erityisesti gradun tekemisestä opittavia työelämätaitoja ei painoteta ja alleviivata, moni saattaa ajatella hiljaa mielessään tai hiprakassa kaverille, että gradu on tärkeä vain, jos aikoo akateemiselle uralle tai opettajaksi. Miksi minun pitäisi tehdä gradu, jos minulle kelpaisi yksinkertaisempikin työ vaikka kulttuurialalla, vaikka joku tavallinen toimittajan työ tai järjestötyö tai tapahtumatuottajan työ?
”Ei ole niin kiire valmistua, koska ei siellä (työelämässä) kukaan minua odota. Otan vielä pari sivuainetta ja mietin lähdenkö sittenkin ammattikouluun opiskelemaan lähihoitajaksi/talonrakentajaksi.”
Opiskelija ei aina tiedä maisteriopintojen loppupuolella mitä hän osaa opiskeltuaan 5-7 vuotta. Hänellä on pää täynnä tietoa, mutta ei käsitteitä eli sanoja, jotka hän voisi työhakemuksiinsa tai LinkedIniinsä kirjoittaa siihen kohtaan, missä pitäisi kertoa omasta osaamisesta.
”Opiskelin kahdeksan vuotta, mutta en osaa mitään. :(”.
Humanisteja tippuu jatkuvasti mielenterveyskuntoutujiksi. En tiedä onko aiheesta virallista tilastoa, vai onko tämä vain vaiettu asia, jonka kaikki humanistit kyllä tietävät. Työllistymistilastoissa se ainakin on kaunisteltu kohtaan ”muut”.
Haloo, kukaan ei opiskele viittä tai kahdeksaa vuotta oppimatta mitään. Toivon, että sinä et usko sitä, mitä tympeämieliset sanovat, vaan yrität etsiä tietoa esimerkiksi niiltä, jotka ovat aikaisemmin olleet samassa tilanteessa, mutta siirtyneet jo seuraavalle tasolle.
Esimerkiksi Turun yliopiston Akateemiset rekrytointipalvelut auttavat opiskelijaa urasuunnittelussa, sen kun varaat ajan. Joskin olen sitä mieltä, että uraohjauksen pitäisi olla pakollista kaikille, varsinkin humanisteille. Todella moni ei tiedä tai muista, että rekrytointipalvelujen palveluita saisi käyttää. Rekrypalvelut myös tilastoivat työelämään sijoittumisesta. Kuten huomaat, humanisteja on jonkin verran työttöminä valmistumista seuraavan vuoden aikana, mutta viidessä vuodessa työllisyys tasoittuu samaan muiden alojen kanssa. Muut-kohdassa ja työttömissä on humanisteja aina vähän enemmän kuin muita, koska verrattuna muihin aloihin, hyvin moni humanistimaisteri vetää työkseen kulttuurialan hankkeita ja -projekteja. Moni työllistää itsensä apurahoilla tai freelancerina, jolloin vuodessa kertyy jonkin verran työttömyysjaksoja, jolloin humanisti on työtön. Tämä tietysti rumentaa tilastoja. Työttömyysajat voivat vaihdella päivistä viikkoihin tai kuukausiin, eikä tämä ole todellakaan ”kaikkien” humanistien ”ongelma”. Mielestäni se ei ole ongelma lainkaan, sillä nämä osa-aikatyöttömät tekevät yleensä erittäin järkevää, tärkeää ja monia sosiaalisia ongelmia ennaltaehkäisevää työtä. Lisäksi he kestävät työelämän paineita, muutosta, taloudellista epävarmuutta ja joustavuusvaatimuksia erittäin hyvin. Oikeastaan apurahahumanistit ovat nykyajan työn sankareita.
Humanisti opiskelee 16 tuntia päivässä, mutta ei osaa mitään. Humanisti masentuu ja joutuu kahdeksi vuodeksi sairauslomalle, mutta ihan sama, kun ei töitä kuitenkaan ole.
Humanisti, tässä on lista sinun työelämätaidoistasi
ongelmanratkaisukyky
tiedon hankkimisen, käsittelyn ja uudelleen tuottamisen taito
analyyttinen ajattelu riippumatta mistä puhutaan
erinomaiset lähdekritiikin taidot (esim. akateemisen lähteen luotettavuuden tarkistaminen)
organisointikyky
suurien kokonaisuuksien hahmottamisen kyky
teoreettisten kysymyksien muodostaminen
teoreettisen tiedon soveltaminen käytännön ongelmissa
asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen
kirjoittamistaito (yleinen ja akateeminen)
esiintymistaidot, omista ideoista kertominen
kyky oppia, suunnitella ja kehittää nopeasti uusia monimutkaisia asioita ja käytöntöjä (esim. miten järjestetään iso tapahtuma, miten luodaan uusi koulutusohjelma)
vuorovaikutustaidot (keskustelu ja palautteen antaminen sekä vastaanottaminen)
argumentointitaidot
taito ja kyky selittää ihmistä ja kaikenlaisten ihmisten kaikenlaista toimintaa ja tätä vasten ymmärtää ihmisten ajatuksia, arvoja ja tarpeita
Humanisti tuhahtaa: no en minä voi sanoa osaavani noita, koska en tiedä.
Joku muu tuhahtaa: no kyllähän nyt joka ammatissa pitää nuo taidot osata.
Kokeile.
Maisteriopinnot-simulaation ohje
Valitse vaikka täältä yksi perustutkinto (kandi + maisteri, 3 + 2 vuotta). Valitse syventävät opinnot (2 vuotta). Katso suoritettavien kurssien opintopistemäärät ja tutki otsikoiden alta, mitkä kurssit suoritetaan lähiopetuksessa ja mitkä itsenäisesti niin, että tentittävään kirjallisuuteen, esseisiin yms. etsitään itse omaan opinnäytetyöhön sopiva tutkimuskirjallisuus. Tiedätkö mitä etsit, mistä ja miten ja miten rajaat aiheen?
Gradututkielman kirjoittamisen laajuus on yleensä 40 opintopistettä ja se on kokonaan itsenäistä työskentelyä. 60 opintopistettä on se määrä opintoja, joita syyskuun ja toukokuun välillä on tehtävä, jos opiskelee päätoimisesti ja haluaa valmistua tavoiteajassa eli viidessä vuodessa. Miten aikataulutat työsi niin, että saat valmista tietyssä aikaraamissa?
Suoriudu kahdessa vuodessa siitä, että keksit hyvän tutkimusaiheen, hankit aineiston ja lähdekirjallisuuden, opettelet viittaamaan lähteisiin oikein, etsimään relevantit lähteet ja merkkaamaan ne oikein, osaat erotella asianmukaiset lähteet vanhentuneista ja eettisesti kestämättömistä lähteistä, aikataulutat mitä pitää lukea missä ajassa, teet muistiinpanot tärkeistä asioista ja kirjoitat ne auki tieteellisen esseen tapaiseksi tekstiksi (etsi itse tietoa siitä, millaisia tieteelliset tekstit ovat), pohdit omaa aineistoasi tutkimuskirjallisuuden tietoa ja metodeja käyttäen tai vaikkapa yhdistelet tutkimusperinteitä ja tutkittua tietoa aineistosi avulla ja rakennat uuden metodin, jolla nyt tarkastelet aineistoasi uudesta näkökulmasta.
Kun selviät vielä noin 80-sivuisen tekstin muokkaamisesta johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, teet pari hyvää tutkimuskysymystä, osaat valita ja perustella tarkasti ne pari tärkeintä käsitettä, joita kuljetat läpi työsi, osaat selittää tiivistelmässä, mitä teit, millä metodilla ja mitä tuloksia sait, ja lopuksi…
Nyt jos mä saan nämä sivunumerot oikein, niin tämä koko paska on viimeistä merkkiä myöten valmis.
…onnistut aloittamaan sivunumerot vasta neljänneltä sivulta, koska kansilehteen, tiivistelmään ja sisällysluetteloon ei tule sivunumeroita. Ykkösen pitäisi olla vasta varsinaisen tekstin ensimmäisellä sivulla.
Onnittelut, olet selvinnyt suunnilleen siitä, mistä humanistimaisteri suoriutuu parissa vuodessa hyvin itsenäisesti. Hän on käyttänyt apunaan niitä pohjatietoja, mitä hänellä on kandidaatin tutkinnostaan ja mitä hän osaa etsiä itse netistä tai kavereiden kanssa pähkäilemällä.
Jos tämä ei ole riittävä näyttö opinnoissa hankituista työelämätaidoista niin mikä sitten on?
Opiskelija on yksin
Maisterivaiheessa itsenäistä opiskelua on ajallisesti vähintään yhden kokonaisen vuoden verran, jollei enemmänkin. Jos teet kahdessa vuodessa syventävät opinnot valmiiksi, niin näet silloin todennäköisesti välillä myös opiskelukavereita ja opetushenkilökuntaa. Valitettavan moni humanisti teki ainakin vielä pari vuotta sitten opinnot 7-10 vuodessa, jolloin he eivät mahdollisesti nähneet 2-5 vuoteen opettajiaan. Kosketusmaailma opiskelurutiineihin on jo katoamassa, mutta työmarkkinoiden ovet eivät aukene, koska asiantuntijatöihin edellytetään työnhakijalta useimmiten maisterin paperia eli työpaikkailmoituksista tuttua ”soveltuvaa korkeakoulututkintoa”. Moni myös jää pyörimään ”oman alan duuniin” huonolla sopimuksella ja palkalla, koska molemmat paranevat vasta sinä päivänä, kun paperit ovat kourassa.
Ohjaajaa nähdään seminaarissa ja hänelle voi varata pari kertaa keskusteluajan, mutta omaan työhön keskittyvä ohjaus jää kuitenkin hyvin vähäiseksi, koska ohjaajien ajasta kilpailevat monet muutkin työtehtävät. Jos kuulisin, että joku olisi jutellut kahden vuoden aikana ohjaajansa kanssa kerran kuussa tunnin ajan yhteisten seminaarien lisäksi, loksahtaisivat leukani paikoiltaan, sillä ei sellaisia tuntimääriä kukaan saa ohjausta graduansa varten.
Seminaareissa oppii keskustelu- ja kommentointitaitoja eli argumentoimaan. Lisäksi opitaan esiintymistaitoja, kun omasta työstä on pakko puhua toisille. Seminaarit ovat turvallinen paikka oppia antamaan ja ottamaan vastaan palautetta ideoista ja teksteistä. Omia kandidaatti- ja graduseminaarejani leimasi se, että lähes joka kerta joku alkoi itkeä. En ymmärtänyt kertaakaan, mikä ongelma oli. Palaute ei ollut niin huonoa tai millään tavalla asiatonta, sillä ohjaajamme olivat sangen mukavia ihmisiä ja opiskelukavereista jotkut muita terävämpiä, mutta eivät pahantahtoisia. Tajusin myöhemmin, että reaktiot liittyivät ilmeisesti siihen häpeään, mitä omien keskeneräisten, yksin kehiteltyjen ajatusten ääneen lausuminen ja esittely epävarmalle opiskelijalle tuottavat.
Minä opiskelen ite kolme vuotta, enkä sinä aikana puhu kellekkään, kun hävettää ja ahdistaa.
Miten on, jääkö humanisti vaille töitä?
Ei jää.
Humanistisen alan opintojen ja työelämässä olevien humanistien välillä on valtava kuilu. Valitettavasti tieto menestystarinoista ei oikein tahdo siirtyä niille, joille sen siirtyä pitäisi. Esimerkiksi minä en kaksi ja puoli vuotta työelämässä olleena vielä riitä mentoroimaan oman alani opiskelijoita. Täytyy odottaa vielä pari vuotta, niin pääsen mentorointiohjelmaan mentoriksi, jos nyt enää parin kolmen vuoden päästä muistan, että joskus olin työttömyyttä pelkäävä humanistiopiskelija.
Olen ollut pari vuotta tiukasti työelämässä, mutta yritän pitää yhteyttä kotitiedekuntani nykyisten opiskelijoiden kanssa, jotta kuulisin, miten opetus ja tutkimus tiedekunnassa kehittyvät. Olen saanut ”oman alani” töitä siitä lähtien, kun näpyttelin kanditutkielman valmiiksi. Uskoin silti vielä läpi maisterivaiheen, että en saa koskaan töitä. Olin ihan valmis olemaan vuoden tai kaksi työttömänä, sillä pari vuotta ei ole mitään verrattuna siihen, ettei ikinä saa töitä. Olin kuitenkin väärässä. Työni ovat olleet esimerkiksi tekstisuunnittelua, kirjoittamista ja opettamista. Sain alle kahdessa vuodessa valmistumisen jälkeen vakituisen työpaikan ja työtehtäväni vaihtelevat nyt suomen kielen opettamisesta verkko-opetuksen kehittämiseen ja uraohjauksesta viestinnän suunnitteluun. Työtehtäväni voisivat olla myös vaikka mitä muuta, sillä humanistisen alan maisterintutkintoni on niin kattava ja osaamiseni niin laaja-alaista, että ammatinvaihto pelkästään alan sisällä tarjoaa mielenkiintoisia haasteita yhden ihmisen elämän ajaksi.
Humanistin huolipuhe hiljenee valmistumisen jälkeen. Keskusteluaiheet muuttuvat esimerkiksi perheen perustamiseen, auton hankkimiseen ja erityisesti työelämän kiireeseen ja stressiin. Suurin osa humanisteista työllistyy sen verran nopeasti oman alan töihin, että kuuden vuoden mussutus ja itsesääli omasta osaamattomuudesta unohtuu kiireiden ja oman urakehityksen alle nopeammin kuin humanisti ehtii sanoa ”pienpanimo-olut”.
Ne pari valmistunutta, jotka eivät työllisty heti ensimmäisen vuoden aikana ovat huono-onnisimpia ja huomaavat itsekin olevansa ystäväpiireissään se ainoa humanisti, joka ei saa töitä. Lopulta hänkin työllistyy esimerkiksi korkeakoulutetuille suunnatun rekrytointikoulutuksen kautta.
Yeah. Meistä tuli menestyjiä. Me unohdettiin meidän menneisyys ja epätoivo ja teidät. Sori siitä.
Enimmäkseen työllistyneet humanistit tuntuvat unohtavan työttömyysdiskurssilla mässäilyn ja sen, että uudet opiskelijat kamppailevat saman epävarmuuden kanssa. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä keskiluokkaistuminen ja ammatti-identiteetin rakentuminen tapahtuvat yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun työpaikka on saatu. Se on se unelma, jota kohti on pyritty.
Negatiivinen asenne ja koko kollektiivinen itsetunto-ongelma pyyhkiytyy mielestä pois, koska nyt ollaankin samoilla viivoilla samoissa tiimeissä, joissa työskentee kaikkien eri alojen maistereita ja muita ammattilaisia. Palkka juoksee kuukausittain, moni voi ottaa oman harjoittelijan ja rumasta humanistinpoikasesta kuoriutuu itsenäinen ja itsevarma asiantuntijajoutsen, joka myöntää, että kyllä hänellä on niin hyvä koulutus, että hän handlaa tämän homman. Elämässä halutaan eteen päin, eikä todellakaan jakseta katsoa takaisin siihen aikaan, kun itsetunto oli murskana ja oma osaamattomuus ja hyödyttömyys ahdisti joka päivä.
LinkedIn on Facebookin lisäksi oivallinen paikka seurata, miten omat opiskelijakaverit ovat työllistyneet. Omassa tuttavapiirissäni on nähtävillä sama ilmiö, kuin Rekryn tilastoissa: noin 80% työskentelee oman alan töissä toimittajina, tiedottajina, viestintäsuunnittelijoina, viestintäasiantuntijoina, tuotantoassistentteina, tapahtumatuottajina, taide- ja kulttuurialan toiminnanjohtajina tai järjestötyöntekijöinä, opettajina, kouluttajina, opintosihteereinä, tohtorikoulutettavina, mainonnan suunnittelijoina, tekstisuunnittelijoina, sisällöntuottajina ja digitaalisen mainonnan ammattilaisina. Muutama tekee jotain muuta kuin oman alan työtä. Muutama kirjoittaa kirjoja tai taiteilee jotain muuta apurahoilla, muutama on äitiyslomalla, hoitovapaalla tai sairauslomalla.
Yliopistolla ei muuten opeteta humanisteille työelämän verkostoitumista sen vertaa, että näytettäisiin esimerkiksi LinkedIn-profiilin tekeminen ja kerrottaisiin sen hyödyllisyydestä tai sivuston tarjoamista verkostoitumismahdollisuuksista. AMK:ssa tätä kuulemma opetetaan työelämätaitona.
Työelämäprofessorit, relevanttia vai randomia?
Kenen vastuulla on työelämävalmiuksien opettaminen? Perinteisesti työelämävalmiuksen opettamisesta ei ota vastuuta kukaan tiedekunnassa, laitoksella tai oppiaineissa, mutta silti kaikilla on sama huoli ja suru siitä, että humanistit eivät valmistu ja mene töihin. Opetushenkilökunnalla on kiire ja monesti opiskelijat eivät halua syyllistää omia mukavia opettajiaan siitä, että jäävät jostain tärkeästä paitsi. Missä muussa organisaatiossa, kuin yliopistossa, on mahdollista, että laitosten ja tiedekuntien esimiehet eivät ota 100% vastuuta siitä, että organisaatio tekee tulosta? Tai jos ottaakin, niin ainakaan ei kerro sitä tuloksen teon kohteelle.
Tässä tapauksessa tulos on humanistien valmistuminen ja pääseminen työn syrjän kiinni. Pelkästään Turun yliopistossa on humanistisessa tiedekunnassa melkein 3000 opiskelijaa ja lähes 300 työntekijän muodostama henkilökunta. Jos koko tiedekuntaan haluaa tehdä jotain kaikkia koskevia uudistuksia, niin hommat pitäisi panna rullaamaan aika isosti.
Turun yliopistoon on keksitty nimetä parin viime vuoden aikana työelämäprofessoreja. Tavallisen maisterintallukan ensimmäinen ajatus on: Hienoa! Nyt siellä varmaan alkaa työelämätaitojen opettaminen. Loppuu se itku.
Humanistisen tiedekunnan työelämäprofessorit ovat tällä hetkellä Aller Median (se firma, joka julkaisee esim. 7 päivää -lehteä) toimitusjohtajanakin tunnettu Pauli Aalto-Setälä, joka jakaa osa-aikaisen professuurin humanistisen tiedekunnan ja kauppakorkeakoulun kesken. Toiseksi työelämäprofessoriksi nimitettiin tänä syksynä palkituista romaaneistaan, tiedeblogeistaan ja -kolumneistaan parhaiten tunnettu, luonnontieteelliseltä alalta perinnöllisyystieteen tohtoriksi väitellyt Tiina Raevaara.
Viisas tiedemies/nainen/henkilö ei ole vastuussa opiskelijoiden työelämään siirtymisestä, eikä hän tiedä tai kerro kuka vastuussa on, vaikka hän on suurimmassa vallankäyttäjäasemassa.
Sen tiedon varassa, mitä Google tarjoaa, Aalto-Setälän tarkoituksena on aloittaa digital mindset -koulutusohjelma. Mistään Turun yliopiston opinto-oppaista ei ainakaan vielä löydy tietoja siitä, mitä tämä koulutusohjelma sisältää ja kenelle se on tarkoitettu. Se liittyy ehkä median murrokseen ja erityisesti kauppakorkeakouluun. Humanistisen tiedekunnan dekaanin mukaan ”Aalto-Setälän työelämäprofessuuri tarjoaa koulutukseen työelämänäkökulmaa ja työelämäyhteyksiä.” Aalto-Setälän asiantuntijuus liittyy erityisesti mediatutkimukseen ja yleisesti viestintätaitoihin.
Tiina Raevaaran humanistit jakavat lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Haastatteluissa Raevaara profiloituu luovan kirjoittamisen ja tietokirjoittamisen opettajaksi. Hänen erikoisalaansa ovat tiedeviestintä ja tieteen popularisointi eli yleistajuistaminen ja selittäminen niin, että mummosikin ymmärtää, mitä sinä teet yliopistolla. Tämä on erittäin tärkeää ja viisasta, mutta se ei voi olla kaikki.
Turun kirjamessut on vuoden paras aika tavata mahdollisimman iso kattaus entisiä opiskelukavereita ja niitä, jotka tällä hetkellä opiskelevat Turussa humanistisessa tiedekunnassa. Lokakuun ensimmäisen viikonlopun karnevaalihumun aikana tapasin kymmeniä turkulaisia humanisteja ja kysyin useimmilta, millä tavalla uudet työelämäprofessuurit näkyvät tiedekunnassa ja sinun opinnoissasi. Sain monta ”ei mitenkään” -vastausta. Yksi sanoi, että ”luin lehdestä, että tiedekuntaan tulee työelämäprofessori”.
Lokakuussa 2018 lopussa laitoin saman kysymyksen Turkulaiset humanistit -Facebook-ryhmään. Ryhmässä toistui sama näkemys kuin Hämeenkadun pubeissa ja kirjamessubileissä. Jotkut ovat kuulleet työelämäprofessoreista, koska ovat lukeneet siitä lehdestä. Jotkut eivät tienneet asiasta mitään. Yleisen kirjallisuustieteen ja mediatutkimuksen opiskelijoille on tullut kerran sähköpostiviesti, jossa on suositeltu yhtä Aalto-Setälän työelämäluentoa.
Yleisessä kirjallisuustieteessä ollaan työelämävalmiuksien opettamisessa ilmeisesti pisimmällä, sillä oppiaineen opinto-oppaaseen on hiljattain kirjattu jokaisen kurssin kohdalle mitä työelämätaitoja kurssi kehittää. Jos tämä tuntuu sinusta pikkuasialta, niin väittäisinpä, että se on äärimmäisen iso. Se antaa opiskelijoille ne sanat, jotka ovat humanistin työelämäosaamista. Kirjallisuustieteet tarjoavat myös opiskelijoille harjoittelupaikkoja ja mahdollisuuksia toimia esimerkiksi konferenssi- ja seminaariavustajina. Kotimaisen kirjallisuuden oppiaine järjestää vuosittain opintomatkan kustannus- ja arkistoalan työpaikkoihin.
Luovan kirjoittamisen oppiaine on tarjonnut opiskelijoilleen verkostoitumismahdollisuuksia ja käytännön kirjoitustöitä eli hyviä ideoita ja näkemystä siihen, minkälaisilla tavoilla kirjoittaja voi työllistää itsensä. Kirjallisuustieteiden ja luovan kirjoittamisen yhteiset, kaikille tiedekunnan opiskelijoille suunnatut kirjoittajan työelämävalmiuksien kurssit ovat rakastettuja, haluttuja ja kaivattuja.
Saan ryhmästä myös muutaman muistutuksen siitä, että joissakin oppiaineissa järjestetään kerran vuodessa Työelämäpäivä, jolloin muutama entinen opiskelija tulee kertomaan, minkälaisiin työtehtäviin he ovat sijoittuneet ja akateemiset rekrytointipalvelut pitävät katsauksen alan työllisyysnäkymiin. Jotkut alat, kuten historia, kärsivät siitä, että kukaan ei ohjaa siihen, miten akateemisissa opinnoissa saatavia taitoja voisi siirtää muihin kuin historia-alan humanistisiin töihin. Humanistit ovat generalisteja, joiden tiedot ja taidot sopivat lukemattomiin erilaisiin asiantuntijatöihin.
Moni oppiaine näyttää kopioineen vanhojen opinto-oppaiden sisällöt uusiin sellaisenaan. Työelämätaidot loistavat poissaolollaan. Jokaisen soisi kirjaavan työelämätaidot opiskelijoiden näkyville heti ja tiedottavan siitä, että ne on nyt siellä. Opiskelijalla on oikeus tietää, miksi hänen on käytävä kyseinen kurssi. Kurssien osaamistavoitteiden kirjoittaminen auki on tärkeää myös ja erityisesti siksi, että opettajat (yliopiston lehtorit, professorit ja yliopisto-opettajat, jotka muuten ovat ainoa opettajaryhmä Suomessa, joilta ei edellytetä opettajan pedagogista pätevyyttä), tietäisivät ja muistaisivat, mitä heidän pitäisi opettaa, kenelle ja mitä varten. Professoreilla jokaisessa tiedekunnassa kuuluu olevan hankaluuksia muistaa, millä tasolla perustutkinto-opiskelijoille pitäisi asioista puhua.
Positiivisin Fb-kommentti on havainto opiskelijoiden asenteen muuttumisessa viimeisen parin vuoden aikana. Jotain positiivista kehitystä on sittenkin ilmassa. Opiskelijoista on alkanut tulla itsevarmempia ja ylpeämpiä itsestään, yritysmaailma ei tunnu kaikille enää kaukaiselta möröltä ja omaa hyödyllisyyttä on alettu tiedostaa. Opiskelijat ovat alkaneet vaatia tietoa työelämästä ja työelämätaidoista. Opiskelijoiden ainejärjestöt ovat alkaneet enemmän itse organisoida työelämätapahtumia. Uutinen on erittäin hyvä ja toivottu. Silti se ei riitä. Tarvitaan lisää itsevarmuutta, yhteistyötä yli oppiaine- ja tiedekuntarajojen sekä kokemuksia siitä, että ollaan tasavertaisia muiden kanssa. Työelämässä kuitenkin suuri osa humanisteista työskentelee samoissa työpaikoissa kuin kauppatieteiden, kasvatustieteiden, yhteiskuntatiedeiden ja luonnontieteiden maisterit.
Ettei tarvitsisi mennä ekaan työhön anteeksi pyydellen sitä, että on vain avuton humanisti.
Terveiset sinne norsunluutorniin dekaaneille, professoreille ja työelämäprofessoreille
Työelämäprofessori voi tehdä mitä vaan, mutta tärkeintä ovat impakti, advisorointi ja sparraus.
On hieman epäilyttävää, että kummallakaan tiedekunnan työelämäprofessoreista ei ole humanistista koulutustaustaa. Toivon mukaan kirjailijana ansioituneilla työelämäproffilla on edes taito samaistua keskivertohumanistin identiteettiin. Toinen työelämäprofessori on biologi , toinen kasvatustieteen ”drop out” ja Master of Business Administration. Toivottavasti ei käy niin, että työelämäprofessorien asiantuntemuksesta hyötyy vain ”se toinen” tiedekunta ja humanistinen tiedekunta jää jalkoihin. Toivottavasti humanistisessa tiedekunnassa työelämäprofessuurien hyöty kuuluu kaikille, eikä vain esimerkiksi mediatutkimuksen tai luovan kirjoittamisen hyvin rajatulle opiskelijajoukolle.
Se nyt ei vaan riitä, että vuodessa on yksi työelämäluento humanisteille. Vuosikymmenien huonoa kollektiivista itsetuntoa ei korjata sillä, että on yksi lyhyt kurssi yhdessä kauppislaisten tai lääkisläisten kanssa. Alku se toki on.
Kaikki haluaisivat oppia työelämävalmiuksia, kuten oman osaamisen tunnistamista ja hyödyntämistä sitä vasten, missä päin työelämää tällä hetkellä tarvitaan humanistista osaamista. Liian moni ihmettelee, miksi kukaan ei kerro työelämästä ja työelämätaidoista niitä olennaisimpia tärkeimpiä asioita, jotka vähintään pitäisi tietää. Kaikki haluaisivat tietää mistä töitä voi hakea, mistä piilotyöpaikat löytyvät ja miten verkostoidutaan eri alojen ammattilaisten kanssa. Mitä CV:hen ja työhakemukseen pitäisi kirjoittaa? Kehtaanko sanoa, että osaan ratkaista ongelmia, koska olen vain humanisti?
Hyvä humanistiystävä,
arvosta itseäsi ja osaamistasi. Muista, että sinulla on sikakallis ja äärimmäisen monipuolinen koulutus. Julkinen sektori tai yritysmaailma eivät pyörisi päivääkään ilman sinua ja sinunlaistesi taitoja. Tieto ei kulkisi, systeemit eivät kehittyisi – ne taantuisivat. Kukaan ei ymmärtäisi, mitä joku yrittää sanoa.
Aloitin syyskuussa uraohjauksen erikoistumiskoulutuksen.
Olen keskiasteen ammatiltani media-assistentti, yliopiston maisterintodistukseni on taiteentutkimuksen alalta, tarkemmin sanottuna kirjallisuustieteestä. Lisäksi minulla on professioammatti, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Yläkoulun sijasta päädyin vajaa pari vuotta sitten suomen kielen opettajaksi kotoutumiskoulutukseen verkossa. Siitä lähtien verkko-opetuksen kehittäminen on kulkenut päivittäin työni sivujuonteena. Suomen kielen ja työelämätietouden (koulutus- ja työmahdollisuuksien) oppimisen on oltava kaikkien ulottuvilla siitä huolimatta, onko päätynyt Thaimaasta Kittilään, Sortavalasta Ilomantsiin, Syyriasta Rautalammille tai Karibianmereltä Saimaan rannalle. Verkkoja täytyy kehittää entistä laajemmalle, entistä toimivammaksi.
Avaan työtäni toiste lisää, nyt keskitän ajatukseni uraohjaukseen.
Mitä minä osaan?
Sen lisäksi, että opetan suomen kieltä ja työelämätaitoja maahanmuuttajille, vastuullani on myös miettiä, mitä opiskelija kotoutumisprosessin jälkeen uudessa kotimaassaan voisi ryhtyä tekemään. Kotoutumiskoulutuksen aikana monelle avautuu Suomen koulutusmahdollisuudet ja erilaiset uramahdollisuudet. Moni uskaltaa taas unelmoida, moni unelmoi ensimmäistä kertaa ammattitutkinnosta ja työurasta. Olen ohjannut ja auttanut jo (tai vasta) kymmeniä kotoutujia suunnittelemaan omaa urakehitystään ja ollut harmistunut siitä, että minulla ei ole uraohjauksen tekemiseen
sanoja
metodeja
työkaluja
teoriaa
käsitteitä
käytäntöjä
Minulla on generalistimaisterin ja äikän open paperit eli ainakin paperilla hyvä organisointi-, suunnittelu- ja projektinhallintakyky, erinomaiset tiedonhankintataidot, tiedon analyyttisen tarkastelun taidot, kyky tarkkaan lähdekritiikkiin ja oletettavasti kyky tuottaa uutta tietoa.
Niin sanottujen jatkosuunnitelmien eli uraohjauksen tekemisessä minua on auttanut myös nopea googlaustaito, hyvä tuntuma ja mielenkiinto Suomen koulutuskenttään (missä voi opiskella, mitä ja mihin sellaisella ammatilla voi hakea töihin tai jatkokouluttautua) ja omakohtainen kokemus työn hakemisen vaikeuksista aina henkilöstövuokrausfirmojen vihoviimeisistä nettityönhakulomakkeista kinkkisiin täsmähakemusten ja laskelmoivan ansioluettelon muokkauksen taitoihin.
Näiden taitojen lisäksi luotan todella paljon siihen, että minulla on rauhallinen ja leppoisa olemus ja hyvä läsnäolon taito, joka välittyy viimeistään siinä vaiheessa, kun olen ihan kujalla, että miten tätä uraohjausjuttua ajetaan. Mielestäni olen saanut ihan hyviä tuloksia aikaiseksi, mutta luottamus omaan osaamiseen on jostain huijarisyndrooman ja kokemusasiantuntijan väliltä.
Miksi pitäisi opiskella lisää?
Uraohjauksen erikoistumiskoulutus on Itä-Suomen yliopiston, Turun yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteinen pilottikoulutus, jossa koulutetaan asiantuntijoita alan hommiin. Vuoden pituinen koulutus on tarkoitettu korkeakoulutetuille, uraohjaukseen liittyvien kysymysten parissa työskenteleville henkilöille, jotka haluavat tietää, mitä tekevät.
Koulutukseen hakeutuessa en tiennyt uraohjauksesta alana tai sen teoriaperinteestä juuri mitään. Tiesin, että uraohjausta on ainakin TE-toimistossa, ammattikouluissa ja korkeakouluissa. Listasin, että sitä tarvitsevat ainakin työttömyysuhan alla olevat, kotoutumisen piiriin kuuluvat maahanmuuttajat, opiskelijat, monenlaiset kuntoutujat ja alanvaihtajat sekä työuriensa alussa olevat nuoret.
Tenttasin WhatsApp-viestipalvelussa humanistimaisteriystäviltäni kokemuksia toukokuussa 2018, kun pohdin syitä, miksi menisin vuodeksi kouluttautumaan kalliiseen, mutta harvinaislaatuiseen koulutukseen. Asenne uraneuvontaa tai työnhakuneuvontaa kohtaan ei usein ole hyvä – ei varsinkaan akateemisesti koulutetuilla, eikä varsinkaan silloin, jos tulee kirje kotiin (tai netin asiointipalveluun), jossa lukee karenssin uhalla: mene.
Tiesin muusta kuin omaan työhöni liittyvästä uraohjauksesta sen, että jotkut soviteltua päivärahaa nostavat kaverit olivat ”joutuneet” tai ”päässeet” (kaverista riippuen) TE-toimiston kautta uraneuvontaan. Joillakin kokemukset ovat neutraaleja, kenenkään tajuntaa ei ollut räjäytetty. Erästä entistä opiskelutoveriani siteeraten ”siellä googlailtiin mol.fi:stä työpaikkoja, kehuttiin mun Tinder-kuvaa ja sanottiin, ettei mulla oo mitään mahiksia saada tuota Lifestyle-toimittajan paikkaa, johon kirjoitetun hakemuksen vein sille tsekattavasti korjausehdotuksia varten.”
Eräs kauhuskenaario: Uraohjaaja, joka ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja uraohjattava, jolle sanotaan ”Katsotaanko yhdessä mitä mol.fi:stä löytyy?”
Löyhä mukaelma dialogistamme:
Antoiko hyviä kommentteja, esimerkiksi, miten parannat hakemusta? Päivitittekö CV:n ja saitko siihen hyvin lisäkysymyksiä pohdittavaksi tai ohjeita?
Ei.
Puhuttiinko sinun osaamisen tunnistamista? Ai mistäkö? No siitä, mitä osaat ja voit tehdä, kun sinulla on tuo ja tuo maisterin tutkinto ja tuo työkokemus ja tuo järjestökokemus…?
Ei.
Minkälaisia urapolkumahdollisuuksia sinun tutkinnollasi ja sen aineyhdistelmällä on?
Ei.
Minkälaisia töitä voisit hakea, millä lisäkoulutuksella voisit täydentää osaamistasi ja mistä muualta niitä työpaikkoja löytyy kuin itsestäänselvältä TE-toimiston työpaikkasivuilta?
Ei.
Miten ja millä sanoilla avoimissa hakemuksissa korostetaan sitä omaa pitkää maisterin koulutusta ja sen tuomia taitoja, kuten tiedonhakeminen, tiedon analysointi ja tuottaminen, projektinhallintataito, jota gradun tehneellä varmasti on, luova ongelmanratkaisukyky, oman työn ohjaaminen….? Tai että, missä piilotyöpaikat ovat? Mistä niitä löytyy? Mitä ne voivat olla sinun alalla tai millä tahansa alalla, erityisesti juuri sinua kiinnostavissa ja sinun osaamistasi hyödyntävissä työpaikoissa?
Ei mitään noista.
Työpaikasta unelmoivan haaveet uraohjauksen suhteen kaatuu.
Työskentelen itse samantapaisessa tehtävässä kuin ystävääni onnettomasti ohjannut ja tilintekoni uhriksi joutunut uraneuvojaparka. Pahoittelut, jos joku tunnisti itsensä, mutta jos todella tunsit piston sydämessäsi, suosittelen seuraamaan tätä blogia. Jollei kynäni terä yllättäen katkea, se pysyy terävänä.
Tieto lisää kyselyikää
Kysymyksiä, jotka kysyin ystävältäni, olen oppinut miettimään tipottain käytännön työtä tekemällä. Uraohjaaminen ja tulevaisuuksien suunnittelu on mielenkiintoista, mukavaa ja palkitsevaa. Varmemmalta kyllä tuntuisi, jos työtä pystyisi selittämään itselleen järkevästi eli käsitteellistämään.
Käsitteellistämisellä tarkoitan sitä, että uraohjauksen voisi vaikkapa piirtää prosessikaavioksi tai aikajanaksi. Missä vaiheessa kotoutumisprosessia, ammatti- , lukio- tai korkeakouluopintoja nyt ollaan ja milloin pitää alkaa suunnitella seuraavaa askelta? Miten asiakas sitä voisi itse suunnitella? Mikä on se iso tavoite siellä kauempana ja miten sitä kohti voi päästä, vähän kerrallaan? Mitä varten näitä väliaskeleita (esim. erilaisia koulutuksia) otetaan nyt? Mitä sellaista henkilö on osannut tehdä vanhassa työssään tai kotimaassaan, minkä voi valjastaa työelämätaidoksi Suomessa tulevaisuuden työelämässä? Miten kehtaan sanoa jostain vanhanaikaisesta tai täysin epärealistisesta ammatista haaveilevalle, että sori, mutta noilla jutuilla ei ole (ainakaan Suomessa) eletty vuosikymmeniin ja aikakin ajoi jo ohi. Toisin sanoen, miten näistä asioista pitäisi keskustella niin, että ilmapiiri pysyisi kannustavana ja toiveikkaana?
Mitä kaikkea koulutus- ja työmarkkinapolitiikasta, niiden murroksista ja muutoksista ylipäätään pitäisi tietää? Mistä ja mitä kannattaa vähintään seurata? Keneltä kysyn, jos mieltäni askarruttaa ja asiakkaan puolesta pitäisi kysellä?
Miten tätä uraohjausta ajetaan?
Ensimmäinen viikonloppu uraohjauskoulutuksessa lämmitti mieltä: Juuri näiden ongelmien kanssa painitaan. Kaikki miettivät samanlaisia juttuja. Jokainen, kouluttajat mukaan lukien, haluaa uutta tietoa uraohjausprosesseista ja kuunnella, mitä sanottavaa meillä kaikilla alalla työskentelevillä on. Koulutuksen järjestämiselle oli vakava peruste: Suomessa työskentelee moni uraohjauksen parissa, mutta alalle ei ole ollut suoraa asiantuntijakoulutusta. Ilmankos uraohjaus tuntui äkkiseltään nuorelle opettajanplatkulle silkalta villiltä länneltä.
Mieltäni lämmitti, kun toisena koulutuspäivänä oltiin jo syvän kritiikin sydämessä. Onko koko uraohjauksen ydin se, että yritämme ohjata ihmisiä toimimaan ja ajattelemaan länsimaisen keskiluokan ihanteen mukaisesti? Tottakai on, siitähän on kyse koulujärjestelmässämme muutenkin. Miksi kaikkien pitäisi oppia se malli? Miksi kaikkien pitäisi oppia käyttäytymään em. ryhmän tahdon mukaisesti?
En osaa vastata edes siihen, miksi työnhaun pitää olla näin kehittyneessä yhteiskunnassa niin monimutkainen prosessi, että sitä täytyy opiskella viikkotolkulla, jos siihen loikkaa uutena tekijänä. Joku idea uraohjauksessa kuitenkin on. Ehkä se, että on jokin organisoitu malli muuten kaoottisessa maailmassa. Asiakkaan oman identiteetin ja yksilölliseen elämän rakentamiseen liittyvät henkilökohtaiset tarinat – ja niiden rakentamisessa auttaminen – siinä kiehtovat.
Uraohjattava on uraohjaajan asiakas, jonka kohtaamisessa riskinä on vuorovaikutuksen epäonnistuminen. Asiakkaan lopputunnelma voi olla velttoa käden puristusta laimeampi uraohjauskokemus. Ilmoittauduin koulutukseen, koska torkkuva maailmanparantaja sisälläni havahtui ja kuiskasi, että jonkunhan tämä täytyy haltuun ottaa ja käyttää koulutuksen uutta tietoa siihen, miten ohjata ihmisiä paremmille urille.
Kirjamessuilla mässäillään ja heitellään seteleillä niitä, jotka puhuvat parhaiten
Tuttu Facebookista, nyt myös kirjana.
Kaltaiseni villit ja menevät nuoret ihmiset sekoavat täysin lokakuun karnevalistisesta kirjahumusta. On Turun kirjamessua, kirjamessubileitä, -klubeja, -diskoja, Aleksis Kiven päivää ja Helsingin kirjamessua. Kaikkialla puhutaan kirjoista, diilataan niitä kadun kulmilla ja trokataan syrjäisillä kujilla. Retkahtaminen on helppoa. Kirjailjat Suomesta ja ulkomailta kokoontuvat kirjamessukaupunkeihin lietsomaan viimeisimpiä kirjajuttujaan ja levittelemään lukemattomat lopputuotteensa kansan koskeltaviksi. Kukkaronnyörit valahtavat löysiksi.
Niinpä menen, pyydän palkatonta vapaata ja vapaaehtoisesti teen itselleni tulonmenetyksen, koska haluan vajota kirjamessunirvanaan heti perjantaiaamuna. Olen koululaisryhmien ja vapaana kulkevan senioriväestön kanssa paikalla, kun vanhan pääkaupungin Messukeskuksen ovet aukeavat ja alkusoitto törähtää. Ei pelota. Tänään on tilipäivä. Rahaa on.
Turun kansainväliset kirjamessut ovat kolmipäiväiset. Esillä ovat kustantajat, kirjakaupat, kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät järjestöt ja yhdistykset, yleishyödylliset kulttuuriyhdistykset, äidinkielen opettajat, Turun yliopisto, kirjatapahtumat, antikvariaatit ja vaikka mitä. Samaan aikaan samassa messukeskuksessa järjestetään ruokamessut, joilta voi hakea palanpainiketta messuevääksi tai kotiin viemisiksi.
Tieto lisää poltetta hedonismiin. Osterit ja samppanja toimivat täsmälääkkeenä. Kuvassa Kalaliike S. Wallinin herkulliset osterit.
Aterioin lounaaksi italialaista pitsaa ja hieman ennen messujen sulkeutumista nautin kolme osteria, vartaan grillattuja katkarapuja sekä maistiaislasit samppanjaa ja punaviiniä. Mukaan ruokamessujen puolelta lähti italialaisia pastoja, suomalaista kuivalihaa, valkohomejuustoa ja valkosipulisilliä.
Asiaan. Poimin ohjelmalistalta ammattillisesti kiinnostavat keskustelut, jotain viihdyttävää ja ilmiöitä, joita en ole ehtinyt seurata riittävästi somessa.
Selkokirjapaneelissa Fiore-lavalla pohditaan, ketkä selkokirjoista hyötyvät. Kohderyhmiä ovat ainakin neurobiologisista vammoista kärsivät, kuten henkilöt, joilla on kehitysvamma, lukihäiriö tai ADHD. Toinen kohderyhmä on muuta kieltä kuin suomea äidinkielenä puhuvat eli kotoisammin maahanmuuttajat ja muut ulkomaalaiset. Myös muistisairauksista kärsivät henkilöt ovat selkokirjojen lukijakuntaa. Helppolukuiset kirjat voivat synnyttää tai herättää lukuinnostuksen, kun kirjojen kieli on helppoa ymmärtää. Selkokirjoiksi on kirjoitettu viime aikoina muun muassa romaaneja, lastenkirjoja ja tietokirjoja. Selkokeskuksen sivuilta löytyy kirjakauppa.
Kirjastonhoitajanakin ansioitunut, tänä vuonna edesmennyt Markku Into, sai messuilta oman näyttelytilansa.
Kuisti-lavalla keskustellaan siitä, miten vauvoille kannattaa lukea. Helsingin yliopistossa vauvojen kielenkehitystä on tutkittu Lukivauva-hankkeessa, jonka koordinaattori Sanna-Kaisa Talola kertoo tutkimustuloksista: lapsen kielellinen kehitys, ongelmanratkaisukyky ja koulumenestys ovat parempia niillä, joille luetaan jo ihan pikkuruisena vauvana loruja. LUKEKAA LAPSILLENNE IHMISET! Voitte ennaltaehkäistä lastenne syrjäytymistä ja opettajien loppuunpalamista! Kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Voisiko kone ajatella puolestani ja säästää aivojani?
Seuraavaksi ohjelmalehtinen ohjaa Tieto-lavalle, jossa Rauhankone-teosta alustaa professori ja tekoälytutkija Timo Honkola. Aivot työssä -kirjaa esittelevät aivotutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi. Millainen työ sopii ihmisaivoille? Miten tekoäly auttaa työssä ja ihmisten välisessä kohtaamisissa? Tämä on pakko kuulla, tiedä vaikka olisivat keksineet keinon siihen, miten voisin vain laiskotella ja saada silti rahaa.
Kolme tutkijaa toteavat, että teknologia täytyy valjastaa ihmisen hyödyksi. Ihmisen ei pidä tulla koneen kaltaiseksi, vaan koneen ihmisen kaltaiseksi. Tekoälyä voi kehittää auttamaan missä tahansa asiassa niin arki- kuin työelämässä. Ratkaisun kuitenkin täytyy olla helppo käyttää mahdollisimman monelle ihmiselle. Tekoälystä ei ole ihmisille iloa, jos lopputulos on niin monimutkainen, että täytyy opiskella insinööriksi, ennen kuin sovellusta voi käyttää. Kaikki kolme puhuvat työelämän stressin helpottamisesta toimivilla tekoälyratkaisuilla. Lavalla pohditaan myös, miten koneet ovat muuttaneet oppimista. Yllättävän paljon puhutaan tunteista: voiko kone oppia tuntemaan tai ainakin ymmärtämään tunteita. Miten koneet vaikuttavat ihmisten tunteisiin. Mutulla ja lukematta sanoisin, että paljon, koska nykyisin niin ystävät, rakkaudet kuin työkaverit (eli kaikki ne, joita kohtaan yleensä tunnetaan tunteita) ovat aikaisempaa useammin tavoitettavissa (joskus vain) onlinessa.
Aivot työssä -kirjassa on vinkkejä, miten työpaikkoja ja työkulttuuria voisi kehittää niin, että työ olisi vähemmän kuormittavaa aivoille. Keskeytykset ja liialliset ärsykkeet kuormittavat aivoja ja edistävät stressiä. Stressaantunut älykäs asiantuntija on helposti kärttyinen ja vähemmän älykkään oloinen. Asiantuntijuus vaipuu horrokseen unettomuuden ja levottomuuden alle. Teemat ovat tuttuja ja tunnettuja omassa työelämässäni, jossa työntekijät ovat yleensä opettajia, tutkijoita ja viestintäammattilaisia. Puheenvuorojen jälkeen olin pakotettu ostamaan teokset. Lupaan referoida pomolle.
Vuoden kirjasaalis: Yksi elämäkerta, kolme romaania, neljä tietokirjaa ja yksi muu.
Ilonin ihmemaan lavalla Anders Vacklin ja Aki Parhamaa kertovat olevansa ei-enää-niin-nuoria käsikirjoittajia, jotka tykkäävät pelata. Nyt he ovat malttaneet sulkea Assassin’s Creedin, avata Wordin ja kirjoittaa romaanin, jossa pelataan. Oikeastaan koko maailman läpäisee pelillisyys. Sensored reality 1 – BETA sijoittuu vuoteen 2117, Japaniin ja ilmeisesti myös Helsinkiin. Siinä opiskellaan sisäoppilaitoksessa, niin kuin Tylypahkassa, mutta pelaamista. Kansilehden mainostekstin mukaan BETA avaa trilogian, jonka ”tarina yhdistelee pelimaailmaa, scifiä, historiaa ja luo näkymiä ilmastonmuutoksen runteleman maapallon ja Suomen tulevaisuuteen”. Kuulostaa kovalta setiltä. Koska Vacklinin Elokuvan runousoppia oli niin hyvä käsikirjoittamisen oppikirja, arvelen, että tämänkin on oltava hyvä ja teen ostopäätöksen.
”Mää ja”, sanos turkulaine
Heidi Lindén puhuu tarkasti ja kiinnostavasti siitä, miten Me too -kampanja ja häirintäkeskustelu (erityisesti elokuva-alalla) on edennyt Suomessa viimeisen vuoden aikana. Kesän aikana työryhmän kanssa kootussa kirjassa #metoo-vallankumous, kerrotaan 150 tarinaa häirinnästä. Haastattelijan mukaan tarinat ovat myös elokuvaskeneä tuntevalle ”järkyttäviä”. Kulttuuriministeri Sampo Terho saa kiitosta siitä, että hän käynnisti häirintää koskevan selvityksen elokuva-alalla. Lindén toteaa, että tarvittiin ulkopuolinen, joka selvityksen aloittaa. Mediataloissa ja lehtien toimituksissa häiritsijämiesten nimet kyllä tiedetään, mutta kulttuurialan hyvä veli -verkoston takia tarvittiin pesunkestävä persu näyttämään tietä häirinnän kitkemisessä. Eikös olekin ironista, punavihreät ystäväni?
Häviävä puolituntinen Heidi Lindénin haastattelua säästi vaivalta lukea vuoden metoo-postaukset internetistä. Esitys oli kiireiselle ihmiselle täsmällinen ja tehokas tietoisku aiheesta, josta pitäisi jo tietää kaikki olennainen.
Hurmioituneena hienoista puheenvuoroista ja alustuksista ryntään kirjaostoksille. Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jenni Haukio kiiruhtaa auditorion takanurkasta sivuovelle. Pari päivää myöhemmin lehdissä ja somessa taivastellaan, miten hänen aviomiehensä istuskeli auditorion rappusilla.
Maailman äärissä matoja syömällä kaikkien alojen asiantuntijoiksi pätevöityneet Riku ja Tunna kertovat näkemyksiään tärkeistä asioista.
Olin syyskuussa työmatkalla pari viikkoa. Työmatkoillani ajan paljon autolla ympäri kotimaata ja yövyn hotelleissa. On harmittanut, kun en yleensä ole ehtinyt työmatkojen aikana lukemaan yhtään kirjaa kokonaan. Nyt lastasin VW-laivani etupenkin kirjaston äänikirjoilla. Mukaan valikoituivat seuraavat ääneen luetut CD-tallenteet.
En tiennyt vielä matkaan lähtiessä, että alan kirjottaa blogia, enkä siis tajunnut ottaa hienoja valokuvia, jossa äänikirjakotelot ja levyt lojuvat apukuskin puolella harkitun sekalaisessa järjestyksessä. Puutetta korvaamaan piirsin tämän kuvan äänikirjakasastani Windowsin Paint-ohjelmalla.
Näin matkani eteni
Ensimmäisen välin Turusta Jämsän kautta Kuopioon ja siitä Siilinjärvelle elin Eeva Kilven lapsuusmuistelmissa, surin Karjalan menetystä ja ikävöin hänen perheensä kanssa kotia, josta piti lähteä. Välillä suututti niin paljon, että Volkkarin nokka meinasi kääntyä Keski-Suomesta kohti Karjalaa valtaamaan se takaisin. Surin sitä vierautta ja toiseutta mitä tunsimme uudessa asuinpaikassamme, kun olimme menettäneet Hiitolan mukana perheemme sosiaalisen aseman, perinteet ja identiteetin. Vaajakoskella ihmettelimme yhdessä, miksi meitä kutsutaan ”evakoksi”. Suonenjoella meitä askarrutti erityisen paljon kotieläinten kohtalo. Olimme eri mieltä kaurapuuron herkullisuudesta.
Siilinjärven ABC:lla Eevan lapsuusmuistelmien toinen osa Välirauha, ikävöinnin aika, vaihtui vessatauon jälkeen ympäristölobbari Lauran akateemisen perheen elämään Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu. Miehen kanssa ollaan etäännytty niin kuin usein käy, kun ollaan vuosikymmeniä yhdessä. Lapset ovat aikuisia, tytär Aava on lääkärinä Afrikassa ja poika Aslak… No hän istuu tietokoneella, ei uskalla poistua kotoaan ja hengailee netissä ilmeisen huonoissa piireissä. Laura on ollut nuoresta asti huolissaan ilmastonmuutoksesta. Mitä pitemmälle kuuntelen, sitä enemmän puhutaan Aslakista ja minua alkaa pelottaa, että Aslak tekee jotakin tyhmää, niin kuin hän lopulta tekeekin. En malta jättää äänikirjaa kesken, vaan otan CD-formaatissa olevan äänikirjan tietokoneelle ja kuuntelen loppuun bluetooth-kaiuttimella ennen kuin nukahdan. Mieleeni jäi vellomaan ajatuksia ihan tavallisista vanhemmista, joiden lapset syyllistyvät johonkin hirvittävään tekoon. Kirjan tarina oli jännittävä, mutta kaipasin kuulla, miten Lauran perhe selviää Aslakin teosta.
Repussa oli yksi vanhan ajan kirja, jonka tekoon on käytetty paperia ja mustetta. Aki Ollikaisen Nälkävuosi tarttui mukaan kirjastosta, kun hain äänikirjoja. Se oli aika ohut, siinä oli rankka talvi, kaikilla nälkä, melkein kaikki kuoli. Ymmärrän hyvin, miksi kirjasta tuli jättimenestys ja kriitikoiden ylistämä.
Lähdin ajamaan kohti Lappia, seuraavina pysähdyspaikkoinani Suomussalmi ja Rovaniemi. Peter Franzén lukee itse äänitallenteeksi omaelämäkertaisen teoksensa Tumman veden päällä. Tarinassa kuvataan pohjoisessa kasvavan pienen pojan elämää. Isän juomista ja väkivaltaisuutta lapsi ei oikein ymmärrä, vaikka tajuaa, että jotakin väärää siinä on. Oikea isä ja Helsingin sukulaiset ilmestyvät elämään jostakin, mutta sitäkään ei pieni meinaa oikein ymmärtää. Isovanhemmat ovat mukavia, sen sentään tenavakin tietää. Ajelen seuraavana päivänä Rovaniemeltä kohti Oulua, kun isä on tehnyt viimeisen väkivallantekonsa. Ruska on kaunis tähän aikaan vuodesta. Ajokeli on hyvä, muutama sadekuuro on ropissut tuulilasiin ja vain yksi poro juoksi tielle jossain Ranualla. Kuvasin sitä videolle. Peterin äiti sai osumaa ja pieni Peter joutui kuuntelemaan juopon manipulointia yhtenään, ennen kuin edes ymmärsi, mitä manipulointi tarkoittaa. Siksi hänestä tuli isona viikinki.
Iin kunnassa Sofi Oksanen sai vuoron, Kun kyyhkyset katoavat. Niinä päivinä Oulussa vallitsi Moilas-kohu, Kärsämäellä rehtori-kohu ja me vaan elelimme Rolandin, Rosalien, Edgarin ja Juuditin toisiinsa kietoutuvia tarinoita Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa ja natsi-Saksassa. Kyllä oli vaikea seurata tätä äänikirjaa, koska teoksessa on paljon Saksan ja Neuvostoarmeijan erikoissanastoa, jota ei ajaessa ehtinyt googlata. Kertoja ja aikakausi vaihtuvat, kun uusi luku alkaa. Jos luvun alku sattuu menemään ohi, niin kuin minulla tuntui menevän, siihen ei voi palata, kuten perinteisessä kirjassa. Tovin joutuu kuuntelemaan tarkkaavaisena, saako kiinni ajatuksesta: Mikä maa, mikä vuosikymmen, mikä armeija tai hallinto, kenen peitenimi, mikä rooli päällä?
Tässä välissä olin Kuopiossa ja avasin BookBeatin kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Kuuntelin hotellissa kirjojen suoratoistopalvelusta ruotsalaisen Martina Haagin avioeroromaanin Olin niin varma meistä. Se oli helppo kuunnella, teos kun on kuin tirkistysaukko juorujen nälkäisille ruotsalaisille, jotka haluavat tietää lisää julkkisparin erosta. Kuin viihdeuutisia kuuntelisi. Petetyn raju tilitys. Näin voimaannuin eron jälkeen.
Ehdin viivähtää Kuopiossa ja Rautalammilla, ajella Pihtiputaallekin, ennen kuin kyyhkyset katosivat autostani ja Oksasen tarina tuli päätökseensä. Varmistin myöhemmin Googlesta, että ymmärsin suurin piirtein, mitä henkilöille tapahtui. Tämä kirja olisi ehkä parempi lukea mustana valkoisella.
Iltapuhteena ollut Haagin teos oli nopeasti kuunneltu. Päätin aloittaa seuraavaksi Jari Tervon nyt-jo-kehutun-ei-vielä-kohutun Aamen-romaanin. En ole innokas Tervon kirjallisuuden fani. Ärsyttää, kun Tervon kirjoittamana teini-ikäinen maahanmuuttajataustainen muslimityttökin kuulostaa aivan Jari Tervolta, sutkauttelee kuin Tervo ja varmaan näyttääkin ihan Tervolta burkassa. En saanut äänikirjasta mitään tolkkua, vaikka aihe on niin kiinnostava kuin vain olla voi. Teos kertoo tämän päivän Suomen ihmisistä tässä ja nyt. Olin sattumalta jonkun kaupungin hotellissa (tässä vaiheessa reissua alan olla kuin rocktähti, joka ei enää muista missä kaupungissa ja hotellissa on tänään), kun kuuntelin Ylen Aamu-TV:stä Jari Tervon haastattelua. Kirja kuulemma onkin yhdenpäivänromaani (tapahtuu siis yhden päivän aikana) ja siinä vaihtuu kertoja 30 kertaa. Ilmankos oli vaikea keskittyä ja hoksata kuka puhuu. Ehkä tämäkin täytyy lukea paperilla ja katsoa, ovatko kaikki 30 tämän päivän Suomen kertojaääntä jotenkin jaritervomaisia koko porukka.
Tässä vaiheessa alan kahlata BookBeatia läpi tositarkoituksella. Mitä täältä voisi lukea? Kaikki e-kirjat eivät ole äänikirjoina ja kaikki äänikirjat eivät ole e-kirjoina. BookBeatin kirjoja ei näköjään voi lukea tietokoneella. Se harmistuttaa vähän. Asennan tietokoneeseen Android-emulaattorin. Sillä kirjaa pitäisi pystyä lukemaan läppärillä, mutta kovin toimii huonosti. Tahmaa ja sakkaa. Kaatuu.
Päätin käyttää älypuhelinta ja aloittaa Sisko Savonlahden uunituoreen erikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Olen pahoillani, mutta unohdin romaanin yhtä nopeasti kuin sen luin. Unohdin, että se oli joku kirja, koska jälkeen päin tuntui siltä, kuin olisi käynyt normaalia arkista viikottain toistuvaa kuulumisenvaihtoa Facebookin messengerissä kenen tahansa kaverin tai ystävän kanssa, joka asuu Helsingin Kalliossa pienessä asunnossa, kävelee siellä paljon, ei tiedä mitä elämällään tekisi, käy sipsiostoksilla Piritorin S-marketissa ja kaljalla Helsinginkadulla. Kertoo Tinder-treffeistä taas yhden semmoisen ja tämmöisen Jorin tai Jarin kanssa ja samaan syssyyn murehtii sitä tyhjyyttä, kun ei ketään löydä suhteeseen vakavaan. Töitä on välillä ja välillä ei, freelanceriyden ja työttömyyden välillä ei ole kuilua, ei aukea rajaa railona. En osaa päättää, oliko kirja mitäänsanomaton vai nerokas kuvaus viiteryhmästä, johon minä ja kirjailija kuulumme tai olemme kuuluneet.
BookBeatilla lukeminen ja kuunteleminen on helppoa. Kirjan voi myös ladata mobiiliin ja kuunnella tai lukea offline-tilassa. PDF:ää siitä ei saa, joten kirja täytyy lukea aina sovelluksen sisässä.
Sairastun kuumeiseen flunssaan ja luen Samsungin luurilla Laura Mannisen esikoisromaanin Kaikki anteeksi. Hänkin kertoo omasta elämästä, kuten myös Franzén ja Savonlahti. Olen utelias, koska luin, että Manninen on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Minkälaista kirjallisuutta kirjailijakoulun käyneet tekevät? Olisiko se minunkin seuraava korkeakouluni? Teos on mielenkiintoinen. En muista, että parisuhdeväkivallasta olisi kirjoitettu näin tunteisiin menevää, luihin purevaa kuvausta. (huom. En ole lukenut Maria Jotunin Huojuvaa taloa, joka äitini mukaan on ”melkein 600 sivua yhtä vaimon hakkaamista”.) Mannisen romaani viipyilee mielessä monta päivää, alkaa hieman ahdistamaankin kaikkien henkistä ja fyysistä väkivaltaa kotona tai parisuhteessa kokeneiden, manipuloinnin tai pahojen mielenterveysongelmien uhriksi joutuneiden sekä edellä mainittujen takia työkyvyn, terveyden tai hengen menettäneiden puolesta. Tämä oli vaikuttavin kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut.
Nukun huonosti, enkä tiedä johtuuko se puhelimen sinisestä valosta vai mielessäni kummittelevasta kirjasta.
Nippelitietoneurootikolle on ihanaa, kun kirjailijan, äänikirjan lukijan, kirjallisuuslajin, sivumäärän, keston, kielen, julkaisupäivän ja suosituksien tiedot voi tsekata yhdestä paikasta.
Seuraavana päivänä olen yhä sairas ja luen Aki Ollikaisen Pastoraalin e-kirjana. Ollikainen kirjoittaa niin lyhyitä kirjoja, että ne lukaisee vaikka vasemmalla kädellä hampaita pestessä. Pastoraalikin oli hyvä. Hieno kuvaus maaseudun ihmisistä, niistä, jotka siellä ovat aina olleet ja niistä, jotka sinne romanttisen käsityksen perässä tulevat ja laittavat pystyyn idyllisen lammasfarmin. On myös suden salakaatoa, nuorisoseksiä, Alzheimerin rasittama vanhus ja karitsa, josta en kerro enempää, etten pilaa sinun lukukokemustasi. Kiva kirja. Olin lukenut ennen reissua Aki Ollikaista nolla sivua, nyt jo kaksi kokonaista kirjaa, joiden yhteispituus tosin on noin 240 sivua.
Loppumatkalla Joensuusta Savonlinnan kautta Mikkelin kautta Turkuun kuuntelin kaksi kolmasosaa Mihail Bulgakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Kirjassa tapahtui paljon kaikkea kummallista. Olin varma, että tipahdin kärryiltä aina vain syvemmälle. Osasin ennakoida, että venäläisen klassikkokirjallisuuden muoto on hyvin erilainen kuin suomalaisen tai amerikkalaisen nykykirjallisuuden, johon lukijana olen erittäin tottunut. Tuntui, ettei tarinassa ole päätä eikä häntää. Kaikkea erikoista tapahtui, milloin Jerusalemissa, milloin Moskovassa. Jeesukset, kissat ja Mestarit siellä vilahtelivat ja tunnelma oli kuulijalle viihdyttävä, vaikka kysymys ei ollutkaan Perussuomalaisten puoluekokouksesta. Minulle kerrottiin myöhemmin, että teoksessa on kolme eri tyylillä kirjoitettua kirjaa: traaginen rakkaustarina, filosofinen historiallinen romaani ja neuvostojärjestelmän satiiri. Tajusin kyllä, että tällaiset tarinat siellä sekaisin olivat, mutta en niin hyvin, että olisin ihan tosissaan hiffannut, mistä on kysymys. Tämäkin teos olisi varmaan antoisampi lukea ensin tekstiksi painettuna ja kuunnella sitten, kun tuntee paremmin teokset teoksessa. Jos siihen nyt haluaa palata. Moni tuntuu nauttivan juuri tästä klassikosta uusintakierroksilla.
Aloitan BookBeatista Antti Heikkisen Kehvelin ja harmittelen, että naapurikylän Antti ehti ennen minua julistautua Haanpään ja muiden veijariromaanien perinnettä jatkamaan tai ehkä se oli Savon Sanomien toimittaja, joka tämän totesi. Kotimurretta on aina hauska lukea. Suuressa Suomen maassa kun paljon liikkuu, oman alueellisen kulttuurin ja huumorin piirteet oppii tunnistamaan ja niistä nauttimaan. En ole kuunaan ajatellut nauriita ja niiden käyttömahdollisuuksia niin paljon kuin viime päivinä. Myös kesällä lukemassani Suomen rahvaan historiassa puhuttiin paljon kaskinauriista. Odotan nauriin syntyvän pian uudelleen ja juurtuvan kohta kokkiohjelmiin ja reseptipalstoille. Harkitsen kasvattamistakin. Kehveli voisi olla hauska äänikirjana, ainakin niille, joille pohjoissavolainen murre ei ole normaali äidinkieli. Niille, jotka tirskuvat aina, kun avaan suuni ja kysyvät ”puhutko sinä aina noin?”. Joka ikisessä paikassa jaksavat tivata mistä päin minä olen kotoisin, kun en ainakaan paikallisia ole.
Antti Heikkisen romaanissa Kehveli Mannerheim ihastuu itäsuomalaisiin nauriisiin, jotka taipuvat niin arkiruuaksi kuin viinaksi. Milloin ruokahipsterit tajuavat tämän ja nauriin renessanssi alkaa? Olisiko aika?
Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain liian sinistä
Olen nukkunut älyttömän huonosti siitä lähtien, kun tilasin BookBeatin. Vaikka puhelimella ja tabletilla lukisi niin, että hämärtää laitteen valoa yötä kohti, silmät kipeytyvät, väsyvät, punertavat aamuisin, silmäpussit tulevat näkyviin ja alkavat kasvaa, silmänaluset mustuvat ja olen kaiket päivät väsynyt. Jos luen vielä e-kirjoja ja käytän BookBeatia, Storyteliä tai muita kirjojen suoratoistopalveluja, täytyy ehdottomasti hankkia e-ink-lukulaite, joka sopii silmille siinä missä paperinen kirja. En ollut aiemmin tajunnut, että sinisen valon vaikutus uneen ja sitä kautta terveyteen ja jaksamiseen on näin järisyttävä.
Ilman BookBeatia en olisi lukenut lähes kolmiviikkoisen reissun aikana yhtään kirjaa kokonaan, korkeintaan yhden tai kaksi, jos ovat Ollikaista. Olisin pakannut muutenkin täyteen matkalaukkuuni kymmenen liian paksua kirjaa, joihin en jaksa tarttua. Tai ehkä en olisi pakannut yhtään ja olisin ollut lukematta, katsellut televisiosta turhanpäiväisiä ohjelmia senkin ajan tai mennyt hotellin yökerhoon tanssimaan tekemisen puutteessa.
Nyt ehdin kuunnella ja lukea kymmenen kokonaista ja kaksi kolmasosaa kirjaa. Ehdin tutustua moneen elämäntarinaan, henkilöhahmoon, omaan lähihistoriaani, naapurimaiden lähihistorioihin ja ihmisten arkeen, kirjoittamisen lajeihin sekä ihmiskohtaloihin sotien, surullisesti loppuneiden parisuhteiden ja vaikean lapsuuden keskellä. Luultavasti sivistyin, opin kieltä ja empatiataitoja. Ehkä tulin vähän paremmaksi ihmiseksi kuin olin aikaisemmin tai olisin ollut, jos en olisi ottanut tätä radikaalia loikkaa pois tutusta ja turvallisesta paperin kahinasta kohti suurta tuntematonta: ääni- ja e-kirjaa.
Miten maailmanpolisiissa pärjää bipolaarisena naisena? Mitä yhteistä on amerikkalaisella agenttisarjalla ja suomalaisella opettajankoulutuksella?
Röhnötin viime viikonlopun sohvalla flunssaisena ja katselin suoratoistopalvelu Netflixistä kaksi ensimmäistä tuotantokautta Isänmaan puolesta -sarjaa (Homeland). En ole kovin ketterä sarjojen katsoja. Countrymusiikkibisnessarja Nashvillen katseluun meni kolme tai neljä vuotta, Hakekaa kätilö! -sarjan aloitin tammikuussa 2017 ja olen päässyt jo melkein kolmannen kauden puoleen väliin.
Päätin vaihtaa nyt genreä ja etsin musikaalisarjojen ja BBC:n draamojen sijasta kuumeisesti mukavaa agenttisarjaa. Isänmaan puolesta valikoitui kohteekseni, koska sarjassa näyttelee Claire Danes, jonka hienoa roolisuoritusta Temple Grandin -elokuvassa usein muistelen lämmöllä. Elokuva kertoo autistisesta etologista (eläinten käyttäytymisen tutkija), jonka elämäntehtävä autismista tiedon välittämisen lisäksi on ollut parantaa karjan hyvinvointia ja vähentää eläinten stressiä ennen teurastusta. Katsoin elokuvan vuonna 2012 kaksi kertaa, koska leffan tarina oli niin uskomaton ja älyttömän hieno.
Claire Danes hyvin nuorena ja Leonardo DiCaprio vähän ennen Titanicia.
Kun aloitin Isänmaan puolesta -sarjan katselun, ihmettelin, että näyttääpä Danes nuorelta. Senhän pitäisi olla ikäloppu, koska hän näytteli jo 90-luvun puolessa välissä Romeossa ja Juliassa ihku-Leon kanssa. Googlailu kertoo Danesin olevan syntynyt 1979, joten eläkevirka ei vielä taida olla kyseessä, vaikka sarjaa onkin tehty jo seitsemän kautta.
Agenttisarjassa Danes näyttelee bipolaarista CIA:n (nais)agenttia. Tiedämme paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ja monilla meistä on lähipiirissä joku bipolaarinen. Tarinoita kaksisuuntaisesta voi lukea esim. kolmekymppisten starojen elämäkerroista.
Vasemmalla Danes on autistinen Temple Grandin, oikealla bipolaarinen Carrie. Kuva on täältä.
Mutta miten maailman poliisissa pärjätään sairauden kanssa?
Danesin näyttelemä henkilöhahmo Carrie saa sairaanhoitajasiskoltaan lääkkeitä, koska hän ei uskalla kertoa työpaikallaan, että hänellä on mielenterveysongelmia. Aina kun taudissa on menossa “hyvä” vaihe, Carrie saa loistavia ideoita ja pystyy ennakoimaan terroristien mielenliikkeet ja seuraavat käänteet. Carrie aistii ja “vain tietää” intuitiivisesti, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä jäi aiemmin huomaamatta. Silloin kaikki mieskollegat ihastelevat hyvää työtä ja kehuvat Carrieta parhaaksi tiedustelu-upseeriksi. Hyvä vaihe johtaa aina tunnelman tiivistymiseen agenttihommissa ja mania muuttuu huonoksi. Tämän jälkeen Carrie syrjäytetään, sivuutetaan tai pannaan hetkeksi virasta, koska hän on epäluotettava.
Kahden kauden aikana Carrie parkuu ja vollottaa melkein joka jaksossa, värisyttää alahuultaan niin, että on pakko matkia jo siinä vaiheessa, kun näkee Danesin kosteat silmät ja kilaroi puhelimessa mieskollegoille, koska hän nyt taas vain tietää jotain. Kun Carrie ei ulvo, hän on piinkova ja uhkarohkea terrorismintorjuja. Aina tutkimuksenjohtaja tai muu auktoriteetti sanoo, että Carrie ei saa mennä yksin sinne tai tänne, aina Carrie näytetään kipittämässä juuri sinne ja tuonne, vaikka olisi pitänyt odottaa muutama minuutti vahvistusta. En tiedä onko kaksisuuntaisen esittäminen moisena kilarointia huonoa kirjoittamista vai laiskaa ohjaamista. Ehkä sekä että. Hahmossa kuitenkin täyttyvät bipoinfon maniapiirteet, mutta ei muuta. Carriella on päällä “hyvä” mania silloin, kun hän syö lääkkeet ja “huono” silloin, kun hän jättää lääkkeet syömättä tai joku pahis ilmestyy maan alta ja on aika lähteä kentälle paukuttelemaan.
Spoiler alert – Miksi Carrie ei ole agentti vaan NAISagentti?
Carrie on CIA:n paras terroristin saalistaja, mutta rakastuu terroristiin ja sotasankariin Brodyyn (Damian Lewis), jonka kaksoisagentin roolia kaksi ensimmäistä kautta saa jännätä. Carrie tietää, että Brody on paitsi Amerikan kultapoju, myös käännytetty terroristiksi. Hän virhearvioi ja mokailee tutkimuksissa, koska on niin lääpällään Brodyyn, että antaa tunteiden viedä voiton terrorismin torjunnassa.
Kun etsii Googlesta kuvaa naisagentista, löytyy tietoa mm. siitä, mistä voi ostaa seksikkäitä naisagentin kostyymejä.
Mieskollegat muistavat säännöllisesti paheksua sitä, miten tunteet ohjaavat naiskollegaa. Samaan aikaan yksi jos toinen CIA:n herroista itkee lätkimään lähteneen vaimon perään ja uhriutuu: “laitoin aina työn etusijalle, rakastan häntä silti!”. Vaihtoehtoisesti miehet sarjassa ovat yksinäisiä tarkka-ampujia, joita ohjaa hullu vallankäyttämisen himo, kun pääsee ottamaan kaiken maailman varapresidentin kavereita pois päiviltä. Sarjan miehet saattavat olla myös terroristeja, joita ohjailee aivopestyn tunne siitä, että he uhrautuvat jonkin hienon ja ylevän (kuten isänmaan) puolesta. Miesten tunteita ei sarjassa kuitenkaan kommentoida kriittisesti tai paheksuta, vaikka ne aiheuttavatkin pahaa mieltä, kaaosta ja sekasortoa huomattavasti Carrien hellyydenkipeyttä enemmän.
Mielen murtaminen
Kuinka trendikkään oikeistopopulistista! Sarjassa kaikki muslimit ovat terroristeja, paitsi yksi, joka on CIA:ssa töissä. Luulin, että muslimien esittäminen terroristina, eikä esimerkiksi hyvin heterogeenisenä toimijajoukkona jäi elokuvissa ja televisiosarjoissa johonkin ysärille tai ainakin 00-luvulle. Brodyn vaimokin edustaa taattua 90-luvun amerikkalaisen elokuvan naista: kauniit kasvot, ei aivoja. Sänkyyn sen kanssa, joka kulloinkin auttaa häntä ja lapsia eniten. Oman äijän kanssa menee hyvin, kun pääsee varapressan vaimon piireihin.
Myös USA:n merijalkaväensotilaat ovat käännytettyjä muslimeja ja näin ollen myös terroristeja. Terroristi-kansallissankari Brodya pidettiin kolme vuotta kuopassa, jossa hänen mielensä murrettiin. Tämä tarkoittaa sarjassa eristämistä ja kiduttamista. Kolmen vuoden jälkeen terroristipomo otti Brodyn luokseen asumaan ja opetti tämän rakastamaan itseänsä ja omaa asiaansa ja lopulta sotilas vapautettiin Amerikkaan paukuttelemaan vallanpitäjiä hengiltä.
Kuulostaa tutulta! Vajoan kuumehoureissa muistelemaan lukuvuotta 2014–2015, kun suoritin äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajakoulutuksen. Opettajaksi ja terroristiksi kasvattamisen metodi on täsmälleen sama, vaikkakin huomattavasti väkivallattomampi ja ilman terroristidraamaa. En ole onnistunut kuulemaan tai löytämään metodin nimeä, mutta opettajankouluttajat kyllä tietävät, mistä on kysymys. Asepalveluksen suorittaneille metodi on tuttu myös.
Metodin ideana aineenopettajakoulutuksessa on ensin syyslukukauden hajoittaa kaikki tutut, totutut ja turvalliset ajattelutavat palasiksi. Siinä missä yli-individualistinen yliopisto-opiskelija on ehtinyt tottua yksinäiseen puurtamiseen, loputtomaan lukemiseen ja kirjoittamisee ja asioiden tutkimiseen, oivaltamiseen ja kyseenalaistamiseen, yhtäkkiä hänen on pakko toimia ryhmässä toisten ihmisten kanssa ja tehdä asioita säheltäen eteen päin ilman, että kukaan ymmärtää mistä on kysymys, kun kukaan ei kerro mitään ja tietoa ei löydy mistään edes sen verran, että kalenteriin voisi merkata kaikki ajat ja paikat, kun on pakko olla jossain. On vain pakko seurata lauman mukana ja sietää loputonta epävarmuutta. Kaikki on kaoottista ja mikään ei toimi niin kuin oppikirjoissa on sanottu. Joululomalla tulee pieni kollektiivinen burnout, mutta ryhmä opetusharjoittelijoita alkaa tuntua omalta perheeltä ja kevätlukukausi menee siihen, kun palikoita kasataan uudelleen, kaaos alkaa järjestyä omalla tavallaan, tajuaa vähitellen, että juuri näin sen pitikin mennä.
Tadaa, ajattelutapasi on muuttunut!
Onnea, kun sinusta on tullut opettaja / sotilas / terroristi. Voin yhä edelleen väittää, niin kuin opettajakoulutuksen alussa: minä en ole opettaja. Silti minä opetan, teen sitä työkseni ja olen siinä roolissa koko ajan sekä työssä että vapaa-ajalla. Niin sanoi Brodykin “en ole terroristi”. Silti hän teki ikäviä terroristitemppujaan USA:n hallinnolle, CIA:lle ja tallustelee salaa perheeltään autotalliin tekemään terroristikoulussa opittuja muslimijuttuja. Vaikka kuinka väitin, että minusta ei koskaan tule opettajaa, enkä edes halua tehdä sitä, teen sitä silti joka päivä ja jollakin tavalla jopa nautin sen tuomasta statuksesta. Brody teki samoin. Yhtä kaikki, metodin läpikäynyt alkaa toimia Isänmaan puolesta. Toiset eliminoivat oletettuja vihollisiaan, toiset opettavat sanaluokkia ja fraaseja lääkäriajan varaamiseen tai työhakemuksen tekemiseen.
Tässä kuvassa valmistan pikkujoulutarjoiluja opettajan pedagogisten opintojen äidinkielen ja kirjallisuuden opetusharjoittelijoiden pikkujouluihin joulukuussa 2014.
Jos haluat nähdä laadukasta draamaa, katso Downton Abbey. Jos haluat katsoa mielenkiintoisen rikossarjan, jossa miehet sekoilevat pääosissa, mutta on myös yksi vahva kiintiönainen, katso Better call Saul. Jos haluat katsoa juoneltaan ja ideoiltaan keskinkertaista ja arvomaailmaltaan vanhanaikaista, mutta oikeistopopulismille kättä paiskaavaa agenttijännäriä yhdellä tähtinäyttelijällä, joka itkee koko ajan, valitse Homelandin kaudet 1 ja 2.
Koodi on merkitysjärjestelmän sisältö tai tulkinta. Se on paljon muutakin kuin tietokoneen ykköset ja nollat.
Koodeja ovat esimerkiksi kirjaimet, numerot, sanat, tekstit, kuvat, puhetavat.
Sosiaaliset koodit ovat sosiaalisia käytäntöjä (kuten miten pukeutua töihin tai mikä on sopiva puheenaihe työpaikalla).
Kulttuuriset koodit ovat ryhmän yhdessä käyttämä koodi. Ne vaikuttavat ”luonnolliseen” käyttäytymiseemme ja voivat vaikuttaa arvostelukykyymme (esim. miesten ja naisten työt tai alasti saunassa oleminen).
Koodinpurkaja yrittää tulkita ja ratkaista koodeja, sitten selvittää ja avata niitä toisille ihmisille. Tulkinta ja ratkaisu ei ole yleensä ainoa oikea mahdollinen. Parhaimmillaan se on erinomainen, joskus ontuva ja puuttellinen.
Aikarajoitteet tukahduttavat niin akateemista kuin populaaria luovuutta. Sen takia blogijulkaisujen väli pysyköön tiukkana. Se voi olla kolme päivässä tai yksi kolmessa vuodessa.
Miksi blogi?
Kiinnostaa ihmisen selittäminen, ilmiöiden kummastelu ja kaiken monimutkaisen yleistajuistaminen.
Muutin pois vilkkaan yöelämän välittömästä läheisyydestä muutama kuukausi sitten. Nykyinen asuinympäristöni on idyllinen omenapuineen. Teen paljon töitä ja työpaikkani sijaitsee useimmiten kotona työhuoneessa.
Viihdyn kotona niin hyvin, että en käy baarissa ja näe ihmisiä, niin kuin ennen. Aina on kuitenkin tarve turista. Aloitin kaksi tai kolme romaanikäsikirjoitusta, kun asiaa alkoi tulvita niin paljon. Itsensä kanssa joristessa ei tiedä, milloin on väärässä tai puuttellisin tiedoin väittämässä. Huomasin, että tarvitsen kanavan reflektoida ja puhua ulos ajatuksiani.
Ajattelin, että voisi olla kiva kirjoittaa internetiin. Voin olla väärässäkin.
…en sisusta, paitsi joskus ostan kulutuspäissäni Boknäsin kirjahyllyjä.
…en tykkää kotitöistä, välttelen niitä taitavasti.
…en tee mitään, mikä ei kiinnosta ja siksi en saa aikaiseksi sitä, mikä ei innosta alkuhuuman jälkeen tai alkuunkaan.
Tässä kuvassa minä lennän luudalla Tylypahkan yllä.
Haluaisin olla veijaritarinoiden kirjoittaja Pentti Haanpään ja Arto Paasilinnan hengessä. Koijailisin herroja käytännön piloilla ja naureskelisin partaani. Kävisin kalareissuilla ja tehtailisin metsän siimeksessä kotipolttoista. Jakelisin korpifilosofiaani niille, jotka kulloinkin kuulolle sattuvat.
Haluaisin olla kuplettilaulaja, mutta en uskalla, koska en ole löytänyt yhtäkään naisesikuvaa. Ehkä isompana, kunhan kerään uudisraivaajan rohkeutta.
Sen sijaan, että olisin luontevasti astahdellut miehisille jatkumoille, päädyin opiskelemaan kirjallisuustieteitä, mediatutkimusta, sosiologiaa, suomen kieltä, luovaa kirjoittamista, opettajaksi.
Opiskelen aina ja sitä rakastan. Alan opiskella seuraavaksi uraohjaukseen erikoistumista. Haluaisin opiskella myös kaikkia kieliä, puhutuista kielistä koodauskieliin, mutta opin niitä kovin hitaasti. Lisäksi toivelistalla on opiskella esittäviä taiteita, terveysasioita ja oluen panemista.
Innostun herkästi ja siksi tiedän kaikesta jotain, mutta en paljon mistään.
Aina luen ja ruuasta nautin. Ne ovat tärkeimmät.
Ajaudun (tai hakeudun) kirjoittamaan.
Haluaisin tulla parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestäni.
Tässä kuvassa minä olen asiallinen. Kuva: Le StudioTässä kuvassa on höpsö koirani Salla.
Koodinpurkaja 