Höpöhöpökurssilta terveisiä!

Hyvä Yleisradion MOT-ohjelman toimitus, 

Päivällä tein normaalin työpäivän kotoutumiskouluttajana verkossa. Kahdeksalta illalla, kun sellot raapaisivat pätkän Metallicaa, minä olin jo tunnin tehnyt popcornia.

Mitähän siellä sanotaan työnantajastani ja sen suurimmasta kilpailijasta? Ylen maanantaisessa MOT-ohjelmassa Näin työttömillä tienataan kerrottiin, että jonkinlaisesta työllistämiskurssista ei ole ollut Hyötyä haastateltavan työllistymiselle.

Kilpailutukset ovat saatanasta

Joskus kun leikin vielä hiekkalaatikolla tai jahtasin poikia Iisalmen kirkkopuistossa, poliitikot päättivät kilpailuttaa kotoutumiskoulutukset tietyin väliajoin. Tuntuu siltä, että on mukana jossakin, josta vanhemmilla opettajilla, Ylellä ja poliitikoilla on antipatioita, jotka kohdistuvat työhöni, osaamiseeni ja ammattitaitooni. Vertautuu vähän samaan kuin ulkoministeri Soini haukkumassa 90-luvulla syntyneitä kaupunkilaisnuoria kommunisteiksi.

Mitä olen juoruillut entisten opiskelukavereideni kanssa, joudun olemaan samaa mieltä työministeri Lindströmin kanssa siitä, että yritykset ovat ketteriä. Mikäli ystäväni eivät liioittele julkisen puolen koulumaailman meininkiä, kuulostaa välillä siltä, että työskentelen paratiisissa, jossa ihmiset ovat ystävällisiä (ei ole kuulemma itsestäänselvyys) ja itsensä sekä oman työn kehittämiselle saa loputtomasti kannustusta. Paitsi sitten, jos kilpailutus hävitään. Sitten hyvin kehitetty työilmapiiri ja organisaatiokulttuuri valahtavat viemäristä alas alta aikayksikön ja taas joku jossakin vuokraa tilat ja aloittaa alusta.

Hyödyttömistä pilipalikursseista puhuminen lempikanavallani TV1:ssä olisi varmaan tuntunut pahalta, jollei eräs ystäväni olisi aikaisemmin samana päivänä hehkuttanut, että hän oli aloittanut tänään eräässä suurehkossa Suomen kaupungissa oman työnantajani tarjoaman uravalmennuksen, joka oli, yllättäen, ollut motivoivaa ja tiukkaa asiaa.

Yhdeksää positiivista vasten tulee (korkeintaan) yksi negatiivinen, se aiheuttaa ongelman, kohun ja paljon polemiikkia siitä, miten taidottomasti minä ja kollegani teemme turhaa työtämme, täh?

Ylen toimittaja haki ruutuun yhden tyytymättömän asiakkaan, minä löysin yhdellä reissulla viisi tyytyväistä. Sattumaako? Vai näinkö nämä asiat koetaan?

Autonvaihtajat

Kilpailevan yrityksen ohjekirjaa luetaan MOT:ssa pilkallisesti: ”autoa ei kannata vaihtaa, jos on työtön.”

En tiedä onko kirjan kirjoittajana Sirpa Asko-Elämänmuotomme-on-auto-Seljavaara ja Laura Räty ystävineen ja sisältääkö se myös jotakin tiukkaa asiaa työnhausta – kuten oletan – mutta en siis näillä Yleisradion näytöillä vielä olekaan huolissani omasta ammattitaidostani.

Todennäköisesti maksan sekä ensimmäistä autoani että yliopistokoulutukseeni ja eräisiinkin pätevyyksiin suuntautuneihin opintoihini nostettua opintolainaani vielä siinä vaiheessa, kun ankea koulutustenkilpailutusjärjestelmä puretaan, kilpailutuksen kiroista pohjimmiltaan kumpuavat ongelmat ratkeavat, minä joudun kilometritehtaalle ja löydän itseni kurssilta lukemassa siitä, ettei autoa kannata vaihtaa nyt, kun olen työtön.

Kuten ohjelmassakin mainittiin, alalla ei ole tapana käyttää TES:iä. S2-opettajien Facebook-ryhmässä kohahdetaan, että ”älkää tehkö töitä näille firmoille!!!”. Mutta kylläpä me kouluttajat revimme tästä johtoportaalle päätämme ihan jatkuvasti, varmasti kyllästymiseen asti auotaan. Palkkani ei kuitenkaan ole huonompi kuin esimerkiksi julkisella puolella peruskoulussa olisi samalla koulutuksella aineenopettajana.

Asiaan ei ole ratkaisu se, että ”älkää menkö sinne töihin”. Esimerkiksi minä aivan ehdottomasti haluan olla rakentamassa kotoutumiskoulutusta verkkoon ja muutenkin työskennellä koulutussuunnittelun ja aikuisten kouluttamisen parissa ennemmin kuin vaikkapa opettaa joka talvi uudelleen ja uudelleen kolmetoistavuotiaille, miten Vanha Irstas Väinämöinen lumosi kanteleellaan metsän eläimet niin kuin Rollarit myöheminpä vuosina ja ahdisteli nuoren Aino-paran hengiltä, eikä Kullervo saanut apua mielenterveysongelmiinsa.

Lisätty 23.1. kello 8.12.: Ainoa ratkaisu saada TES toimimaan alalla, on vaatia sen noudattamista tarjouskilpailuissa. Vaatimuksen siis pitäisi tulla ELY:stä päin ja olla sama kaikille.

Höpönhöpöllä kohti… mitä? Töitä? Mitä töitä?

Kotoutumiskoulutuksen voi aloittaa yhtä aikaa vaikkapa 16-25 opiskelijaa. Opettajia on ehkäpä yksi tai puolitoista ja opiskelijoiden väliset erot voivat vaihdella nollatasollakin melkoisesti. Toisilla on hyvät opiskelutaidot, nopeat tiedonhankintataidot, samat aakkoset kuin kohdekielessä käytetään, taipumus innostua kielten opiskelusta, elämä hyvässä järjestyksessä, niin että opiskelu suomalaisessa keskiluokkaisessa koulutusjärjestelmämme on mahdollista sekä ah – lukutaito!

Toiset eivät osaa kurssin alussa aakkosia, elämässä voi olla kaikki päin peetä (vaikkapa kotikaupungissa oli viime viikolla tsunami tai perhe ammuttiin) ja käsitys opiskelusta voi olla hatara suomalaiseen opiskelukäsitykseen verrattuna. Tai ehkä opiskeluajat ovat kaukana menneisyydessä ja siksi sopeutuminen opiskeluun on uuden opettelua eli hitaahkoa. Silti kesästä jouluun ja joulusta heinäkuuhun opiskellaan tauotta, joka päivä 5 tuntia ja 15 minuuttia.

Iso opiskelijamäärä on pakko eriyttää. Tehtävät ja tunnit – omassa tapauksessani webinaarit, chatit yms. kontaktiopetus, on pakko suunnitella kahdelle eri tasoryhmälle ja siinäkin tulee liikaa sisäisiä tasoeroja, kun toiset opettelevat aakkosia ja toiset – no, he haluaisivat opiskella ensimmäisen oppikirjan ensimmäisenä iltana ja seuraavana päivänä kakkososan. Kaikille kahdellekymmenelleviidelle yritän silti antaa parhaani mukaan jakamattoman huomioni.

Aina toivon, että kurssilla on mahdollisimman paljon itseohjautuvia opiskelijoita, jotka pystyvät pitämään suurimman osan ajasta huolen omasta opiskelustaan, tehdä sovitut hommat, huolehtia harjoittelupaikkojensa hausta ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Jos näin ei ole, niin eipä siinäkään mitään, sitten opetellaan aakkosia jossain välissä. Kurssin edetessä, kun harjoittelut ja tulevaisuudensuunnitelmat alkavat tulla ajankohtaisemmaksi, etsitään yhdessä harjoittelupaikkoja, soitellaan ja sovitaan haastatteluja, mietitään ajan kanssa erilaisia koulutusvaihtoehtoja, soitellaan kouluja ja vapaita opiskelupaikkoja, ilmoittaudutaan valintakokeisiin ja -haastatteluihin, tsempataan, sparrataan ja toivotaan parasta.

Sitten etsitään töitä. Hyviä töitä, huonoja töitä, oman alan töitä, eri alan töitä. Hyväpalkkaisia töitä, huonopalkkaisia töitä ja joskus jopa palkattomia töitä, mitä tahansa töitä inhimillisen matkan päästä. Sitten suoritetaan lupakortteja, etsitään tietoa työelämästä, mitä tahansa töitä, joita on mahdollista tehdä siinä ja siinä elämäntilanteessa, terveydellä, taustalla, kielitaidolla ja valitettavasti myös nimellä ja ihonvärillä.

Välillä päteväkin opettaja on niin poikki työnhaun kiroista, että alkaisi etsiä itselleen töitä, jos voimia moiseen vielä olisi jäljellä. Suomalainen työnhaku on tehty niin tajuttoman monimutkaiseksi, että tarvitaan pedagogisen pätevyyden suorittaneita maistereita pohjustamaan viikkotolkulla järkeville aikuisille ihmisille sitä, miksi, mistä ja miten täällä haetaan töitä, että sellaisia ensinkään voisi saada. Ja se ei muuten ole niiden työttömien vika. Olen silti positiivisesti yllättynyt varsinkin pienempien maakuntien työnantajien ennakkoluulottomuudesta. Internetiä lukiessa voisi kuvitella muuta.

Tasokokeita ja arvosanoja

Yleisradion MOT-ohjelman sivuilla oli kiinnostava teksti, jossa jo otsikkotasolla puhuttiin siitä, miten kokeista saa saman arvosanan kirjoittamatta testilappuun mitään.

Kaikki kunnia tutkivalle journalismille ja Yleisradiolle, mutta emme anna kielitaitotasoista arvosanoja kotoutumiskoulutuksessa. Vertaamme testitulosta JA opiskelijan kurssin aikana osoittamaa taitotasoa Eurooppalaisen viitekehyksen asteikkoon. Kuten huomaatte, lopullinen arvio kielitaitotasoista koostuu monesta osa-alueesta (puhuminen, kirjoittaminen, kuuntelu, tekstin ymmärtäminen) ja kaikki nämä vielä koostuvat monesta erilaisesta seikasta. Näyttääkö siltä, että yhdellä testipaperilla saa selville jonkun arvosanan?

Kurssien tavoitteena on jokin kielitaitotaso. Esimerkiksi kurssimoduulissa 1 on tavoitteena EVK:n taitotaso A1.3. Tässä vaiheessa heterogeeninen opiskelijajoukko on vielä aika samoissa tahdeissa ja tämän tason saavuttavat yleensä kaikki ne, joilla on elämä jotenkuten järjestyksessä eli ne, joiden oppimiseen opettajat pystyvät vaikuttamaan.

Moduulissa kaksi tavoitteena on EVK:n taso A2.2. Tämäkin menee isolta osalta ihan ookoosti eli hyvin. Jotkut saavuttavat tason A2.1. – sekin on oikein hyvä saavutus noin puolen vuoden opiskelun jälkeen. Joskus jonkun taso jää junnaamaan A1.3-tasolle. Silloin täytyy alkaa selvitellä, mistä oppimisvaikeudet kumpuavat. Kuten voitte kuvitella, viitenä päivänä viikossa yli viisi tuntia päivässä suomen kielen opiskelua ei välttämättä ole koko ajan niin jännittävää, että opiskelijat hyppisivät vielä monen kuukauden jälkeen maanantaiaamuisin tasajalkaa kurssille, tosin heitäkin on.

Sen lisäksi, että me opettajat pidämme huolen jokaisen yksilöllisistä tarpeista kielenoppijoina, me myös yritämme parhaamme mukaan olla komeljanttareita, että opiskelijoilla olisi kurssilla aina jotakin hauskaa opittavaa ja uusia elämyksiä.

Vuodessa suomalaiseksi? 

Moduuli 3:ssa kielitaidon tavoitetaso on noin B1.1. Se on aika kova taso 3/4 vuodessa ja moduuli 4 on vielä aikaa päästä tälle tasolle, lähelle sitä tai joskus jopa hieman sen yli. Moduuleissa 3 ja 4 on siis periaatteessa sama ”arvosana”, johon pyritään. B1.1 on rankka taso saavuttaa vuodessa – samalla tasolla pitäisi pystyä suorittamaan yleinen kielitesti eli YKI-testi, jonka hyväksytysti suorittanut voi hakea Suomen kansalaisuutta.

Neljäs moduuli syventää kolmatta ja antaa lisää työelämävalmiuksia. Neljännen päätteeksi kielitaitoTASO siis todennäköisesti on sama (noin B1.1.) tai hieman parempi kuin moduulin 3 lopussa. B1.2-tasolla voikin sitten jo huoletta hakea suomenkieliseen korkeakouluun opiskelemaan. HUOM. kielitaitotaso ei välttämättä yllä tasolle B1.1. tai riitä yleiseen kielitestiin jo kerran mainituista syistä:

• riippuu mistä aloittaa
• millä valmiuksilla aloittaa
• mitä siellä kurssin ulkopuolisessa elämässä tapahtuu

Testistä läpi tyhjällä paperilla

En ole keilahallissa pitänyt testejä, mutta tiedän, että testipäivänä testit voivat mennä hyvin tai huonosti.  Tiedän myös opetus- ja kasvatusalan keskustelua seuraavana ammattilaisena, että suomalaisen maailman parhaan koulutusjärjestelmän jokaisella tasolla pyritään koko ajan ahkerasti eroon kankeista ”numero kokeesta on osaamisesi oikeasti” -ajattelusta. Jos opiskelee kieltä viisi päivää viikossa 12 kuukauden ajan, olisiko vähän kohtuutonta arvioida kielitaitotasoa pelkästään sen erikoisen hyvin tai huonosti menneen testin perusteella? Kyllä pitäisi Yleisradiossakin tämän verran koulutuskeskustelusta tietää.

Kotoutumiskoulutuksessa olen oppinut vertaamaan opiskelijan kielitaitotasoa hänen työskentelynsä tuloksiin koko kurssin aikana. Jos testi menee jollakulla poikkeuksellisen huonosti, näen kyllä, onko opiskelija ollut aktiivinen ja esimerkiksi palauttanut kurssin aikana kirjoitustehtäviä ja näen myös, minkälaisia hänen kirjoittamansa tekstit ovat.

Opimme kotoutumiskouluttajina todella nopeasti tunnistamaan erilaiset yleiset piirteet Google Translate -käännöksistä. Koijarit saa helposti kiinni. Esimerkiksi thain-, venäjän- ja arabiankielisten virheet ovat aina samanlaisia, jos he ovat käyttäneet kääntäjää. Myös suomalaisten puolisoiden apu paljastuu helposti, sillä suomalaiset puolisot käyttävät luonnostaan sellaisia sanoja, sanamuotoja ja ilmaisuja, joita suomen kielen opiskelun vasta-alkaja ei voi millään tietää.

Epäpätevä opettaja suomen kielen opettajana – suomen kielen maisteriopiskelija!

Koulumaailmassa töissä olevat varmaan haukkovat henkeään järkytyksestä, kun kuulevat, että pitempää opettajan sijaisuutta on tekemässä henkilö, joka ei ole vielä saanut graduaan valmiiksi. Kotoutumiskoulutusten suhteen ELY-keskus on tarkka ja tiukka siitä, että opettajat ovat päteviä (pedagogiset opinnot suorittanut maisteri opetettavana aineenaan joko äidinkieli ja kirjallisuus tai suomi toisena kielenä). Pätevyysvaatimukset ovat tiukat – tiukemmat kuin missään muualla, koska sijaisiltakin vaaditaan samaa pätevyyttä kuin vastuuopettajalta, vaikka pätevien sijaisten rekrytointi on yleensä mahdotonta ja silloin joudutaan valitsemaan mahdollisimman pätevä (lisätty 23.1. kello 8.39).

Tämä on tietysti hieno asia opetuksen hyvän laadun ja kunnianhimoisen kehittämisen takaamiseksi, mutta uutisointi tuntuu hieman suurennetelulta. Jo tiukkojen kriteerien takia valtaosa kouluttajista on muodollisesti päteviä suomen kielen opettajia ja koulutuksia tehdään asianmukaisesti ja asiantuntevasti. Ihmisille (kotoutumiskoulutuksen opettajat lasketaan ihmisiksi) tulee tilanteita, joissa tarvitaan sijaisia lyhyt- tai pitkäkestoisesti. Joskaan, kuten opettajat tietävät, muodollinen pätevyys ei tee autuaaksi eikä automaattisesti kenestäkään ”hyvää” tai ”parempaa” opettajaa.

Onko Suomessa yhtäkään koulua, jossa ei olisi useampikuukautista jopia, sijaisuutta tai määräaikaisuutta tekemässä opiskelija, loppuvaiheen opiskelija, rehtorin puoliso, kylän ainoa ruotsinkielentaitoinen tahi mukavaksi todettu kunnanpuutarhuri Marketta, joka on kesäisin omissa hommissaan ja talvisin hallitsee moitteettomasti opettamisen ja sisällöt, vaikka ei olisi päivääkään alaa opiskellut.

Tottakai on harmillista, jos opiskelijat kokevat opettajan vaihtumisen ongelmana. Auttaako tähän kuitenkaan se, että väkisillä pidetään vuoden ajan yksi ja sama suomen kielen opettaja tiukasti sidottuna yhteen ryhmään? Ymmärtävätkö opiskelijat vuoden jälkeen suomea, jos ainoa opettaja on puhunut koko vuoden turkua tai pohjoissavoa?

Kuka on muuten keksinyt, että alakoululaisten lisäksi aikuiset maahanmuuttajat tarvitsevat yhden ja saman opettajan koko vuodeksi? Miksi yläkoulussa ja lukiossa pärjätään, vaikka joka tunti on eri opettaja? Omassa työssäni olen huomannut, että sijaisten piipahtaminen tai kahden eri opettajan näkeminen (esim. aamulla toinen ja iltapäivällä toinen) vain virkistää opiskelijoita. Tosin opettajien pitää tietää aina, mitä tekee, mitä toinen tekee ja mitä on tehty jo.

 

 

 

Parhain terveisin,

Anita