Työmatkalla äänikirjojen ja BookBeatin kanssa

Ihana lokakuu, kirjojen kuukausi!!!

Olin syyskuussa työmatkalla pari viikkoa. Työmatkoillani ajan paljon autolla ympäri kotimaata ja yövyn hotelleissa. On harmittanut, kun en yleensä ole ehtinyt työmatkojen aikana lukemaan yhtään kirjaa kokonaan. Nyt lastasin VW-laivani etupenkin kirjaston äänikirjoilla. Mukaan valikoituivat seuraavat ääneen luetut CD-tallenteet.

Näin matkani eteni

Ensimmäisen välin Turusta Jämsän kautta Kuopioon ja siitä Siilinjärvelle elin Eeva Kilven lapsuusmuistelmissa, surin Karjalan menetystä ja ikävöin hänen perheensä kanssa kotia, josta piti lähteä. Välillä suututti niin paljon, että Volkkarin nokka meinasi kääntyä Keski-Suomesta kohti Karjalaa valtaamaan se takaisin. Surin sitä vierautta ja toiseutta mitä tunsimme uudessa asuinpaikassamme, kun olimme menettäneet Hiitolan mukana perheemme sosiaalisen aseman, perinteet ja identiteetin. Vaajakoskella ihmettelimme yhdessä, miksi meitä kutsutaan ”evakoksi”. Suonenjoella meitä askarrutti erityisen paljon kotieläinten kohtalo. Olimme eri mieltä kaurapuuron herkullisuudesta.

Siilinjärven ABC:lla Eevan lapsuusmuistelmien toinen osa Välirauha, ikävöinnin aika, vaihtui vessatauon jälkeen ympäristölobbari Lauran akateemisen perheen elämään Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu. Miehen kanssa ollaan etäännytty niin kuin usein käy, kun ollaan vuosikymmeniä yhdessä. Lapset ovat aikuisia, tytär Aava on lääkärinä Afrikassa ja poika Aslak… No hän istuu tietokoneella, ei uskalla poistua kotoaan ja hengailee netissä ilmeisen huonoissa piireissä. Laura on ollut nuoresta asti huolissaan ilmastonmuutoksesta. Mitä pitemmälle kuuntelen, sitä enemmän puhutaan Aslakista ja minua alkaa pelottaa, että Aslak tekee jotakin tyhmää, niin kuin hän lopulta tekeekin. En malta jättää äänikirjaa kesken, vaan otan CD-formaatissa olevan äänikirjan tietokoneelle ja kuuntelen loppuun bluetooth-kaiuttimella ennen kuin nukahdan. Mieleeni jäi vellomaan ajatuksia ihan tavallisista vanhemmista, joiden lapset syyllistyvät johonkin hirvittävään tekoon. Kirjan tarina oli jännittävä, mutta kaipasin kuulla, miten Lauran perhe selviää Aslakin teosta.

Repussa oli yksi vanhan ajan kirja, jonka tekoon on käytetty paperia ja mustetta. Aki Ollikaisen Nälkävuosi tarttui mukaan kirjastosta, kun hain äänikirjoja. Se oli aika ohut, siinä oli rankka talvi, kaikilla nälkä, melkein kaikki kuoli. Ymmärrän hyvin, miksi kirjasta tuli jättimenestys ja kriitikoiden ylistämä.

Lähdin ajamaan kohti Lappia, seuraavina pysähdyspaikkoinani Suomussalmi ja Rovaniemi. Peter Franzén lukee itse äänitallenteeksi omaelämäkertaisen teoksensa Tumman veden päällä. Tarinassa kuvataan pohjoisessa kasvavan pienen pojan elämää. Isän juomista ja väkivaltaisuutta lapsi ei oikein ymmärrä, vaikka tajuaa, että jotakin väärää siinä on. Oikea isä ja Helsingin sukulaiset ilmestyvät elämään jostakin, mutta sitäkään ei pieni meinaa oikein ymmärtää. Isovanhemmat ovat mukavia, sen sentään tenavakin tietää. Ajelen seuraavana päivänä Rovaniemeltä kohti Oulua, kun isä on tehnyt viimeisen väkivallantekonsa. Ruska on kaunis tähän aikaan vuodesta. Ajokeli on hyvä, muutama sadekuuro on ropissut tuulilasiin ja vain yksi poro juoksi tielle jossain Ranualla. Kuvasin sitä videolle. Peterin äiti sai osumaa ja pieni Peter joutui kuuntelemaan juopon manipulointia yhtenään, ennen kuin edes ymmärsi, mitä manipulointi tarkoittaa. Siksi hänestä tuli isona viikinki.

Iin kunnassa Sofi Oksanen sai vuoron, Kun kyyhkyset katoavat. Niinä päivinä Oulussa vallitsi Moilas-kohu, Kärsämäellä rehtori-kohu ja me vaan elelimme Rolandin, Rosalien, Edgarin ja Juuditin toisiinsa kietoutuvia tarinoita Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa ja natsi-Saksassa. Kyllä oli vaikea seurata tätä äänikirjaa, koska teoksessa on paljon Saksan ja Neuvostoarmeijan erikoissanastoa, jota ei ajaessa ehtinyt googlata. Kertoja ja aikakausi vaihtuvat, kun uusi luku alkaa. Jos luvun alku sattuu menemään ohi, niin kuin minulla tuntui menevän, siihen ei voi palata, kuten perinteisessä kirjassa. Tovin joutuu kuuntelemaan tarkkaavaisena, saako kiinni ajatuksesta: Mikä maa, mikä vuosikymmen, mikä armeija tai hallinto, kenen peitenimi, mikä rooli päällä?

Tässä välissä olin Kuopiossa ja avasin BookBeatin kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Kuuntelin hotellissa kirjojen suoratoistopalvelusta ruotsalaisen Martina Haagin avioeroromaanin Olin niin varma meistä. Se oli helppo kuunnella, teos kun on kuin tirkistysaukko juorujen nälkäisille ruotsalaisille, jotka haluavat tietää lisää julkkisparin erosta. Kuin viihdeuutisia kuuntelisi. Petetyn raju tilitys. Näin voimaannuin eron jälkeen.

Ehdin viivähtää Kuopiossa ja Rautalammilla, ajella Pihtiputaallekin, ennen kuin kyyhkyset katosivat autostani ja Oksasen tarina tuli päätökseensä. Varmistin myöhemmin Googlesta, että ymmärsin suurin piirtein, mitä henkilöille tapahtui. Tämä kirja olisi ehkä parempi lukea mustana valkoisella.

Iltapuhteena ollut Haagin teos oli nopeasti kuunneltu. Päätin aloittaa seuraavaksi Jari Tervon nyt-jo-kehutun-ei-vielä-kohutun Aamen-romaanin. En ole innokas Tervon kirjallisuuden fani. Ärsyttää, kun Tervon kirjoittamana teini-ikäinen maahanmuuttajataustainen muslimityttökin kuulostaa aivan Jari Tervolta, sutkauttelee kuin Tervo ja varmaan näyttääkin ihan Tervolta burkassa. En saanut äänikirjasta mitään tolkkua, vaikka aihe on niin kiinnostava kuin vain olla voi. Teos kertoo tämän päivän Suomen ihmisistä tässä ja nyt. Olin sattumalta jonkun kaupungin hotellissa (tässä vaiheessa reissua alan olla kuin rocktähti, joka ei enää muista missä kaupungissa ja hotellissa on tänään), kun kuuntelin Ylen Aamu-TV:stä Jari Tervon haastattelua. Kirja kuulemma onkin yhdenpäivänromaani (tapahtuu siis yhden päivän aikana) ja siinä  vaihtuu kertoja 30 kertaa. Ilmankos oli vaikea keskittyä ja hoksata kuka puhuu. Ehkä tämäkin täytyy lukea paperilla ja katsoa, ovatko kaikki 30 tämän päivän Suomen kertojaääntä jotenkin jaritervomaisia koko porukka.

Tässä vaiheessa alan kahlata BookBeatia läpi tositarkoituksella. Mitä täältä voisi lukea? Kaikki e-kirjat eivät ole äänikirjoina ja kaikki äänikirjat eivät ole e-kirjoina. BookBeatin kirjoja ei näköjään voi lukea tietokoneella. Se harmistuttaa vähän. Asennan tietokoneeseen Android-emulaattorin. Sillä kirjaa pitäisi pystyä lukemaan läppärillä, mutta kovin toimii huonosti. Tahmaa ja sakkaa. Kaatuu.

Päätin käyttää älypuhelinta ja aloittaa Sisko Savonlahden uunituoreen erikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Olen pahoillani, mutta unohdin romaanin yhtä nopeasti kuin sen luin. Unohdin, että se oli joku kirja, koska jälkeen päin tuntui siltä, kuin olisi käynyt normaalia arkista viikottain toistuvaa kuulumisenvaihtoa Facebookin messengerissä kenen tahansa kaverin tai ystävän kanssa, joka asuu Helsingin Kalliossa pienessä asunnossa, kävelee siellä paljon, ei tiedä mitä elämällään tekisi, käy sipsiostoksilla Piritorin S-marketissa ja kaljalla Helsinginkadulla. Kertoo Tinder-treffeistä taas yhden semmoisen ja tämmöisen Jorin tai Jarin kanssa ja samaan syssyyn murehtii sitä tyhjyyttä, kun ei ketään löydä suhteeseen vakavaan. Töitä on välillä ja välillä ei, freelanceriyden ja työttömyyden välillä ei ole kuilua, ei aukea rajaa railona. En osaa päättää, oliko kirja mitäänsanomaton vai nerokas kuvaus viiteryhmästä, johon minä ja kirjailija kuulumme tai olemme kuuluneet.

Sairastun kuumeiseen flunssaan ja luen Samsungin luurilla Laura Mannisen esikoisromaanin Kaikki anteeksi. Hänkin kertoo omasta elämästä, kuten myös Franzén ja Savonlahti. Olen utelias, koska luin, että Manninen on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Minkälaista kirjallisuutta kirjailijakoulun käyneet tekevät? Olisiko se minunkin seuraava korkeakouluni? Teos on mielenkiintoinen. En muista, että parisuhdeväkivallasta olisi kirjoitettu näin tunteisiin menevää, luihin purevaa kuvausta. (huom. En ole lukenut Maria Jotunin Huojuvaa taloa, joka äitini mukaan on ”melkein 600 sivua yhtä vaimon hakkaamista”.) Mannisen romaani viipyilee mielessä monta päivää, alkaa hieman ahdistamaankin kaikkien henkistä ja fyysistä väkivaltaa kotona tai parisuhteessa kokeneiden, manipuloinnin tai pahojen mielenterveysongelmien uhriksi joutuneiden sekä edellä mainittujen takia työkyvyn, terveyden tai hengen menettäneiden puolesta. Tämä oli vaikuttavin kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut.

Nukun huonosti, enkä tiedä johtuuko se puhelimen sinisestä valosta vai mielessäni kummittelevasta kirjasta.

Seuraavana päivänä olen yhä sairas ja luen Aki Ollikaisen Pastoraalin e-kirjana. Ollikainen kirjoittaa niin lyhyitä kirjoja, että ne lukaisee vaikka vasemmalla kädellä hampaita pestessä. Pastoraalikin oli hyvä. Hieno kuvaus maaseudun ihmisistä, niistä, jotka siellä ovat aina olleet ja niistä, jotka sinne romanttisen käsityksen perässä tulevat ja laittavat pystyyn idyllisen lammasfarmin. On myös suden salakaatoa, nuorisoseksiä, Alzheimerin rasittama vanhus ja karitsa, josta en kerro enempää, etten pilaa sinun lukukokemustasi. Kiva kirja. Olin lukenut ennen reissua Aki Ollikaista nolla sivua, nyt jo kaksi kokonaista kirjaa, joiden yhteispituus tosin on noin 240 sivua.

Loppumatkalla Joensuusta Savonlinnan kautta Mikkelin kautta Turkuun kuuntelin kaksi kolmasosaa Mihail Bulgakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Kirjassa tapahtui paljon kaikkea kummallista. Olin varma, että tipahdin kärryiltä aina vain syvemmälle. Osasin ennakoida, että venäläisen klassikkokirjallisuuden muoto on hyvin erilainen kuin suomalaisen tai amerikkalaisen nykykirjallisuuden, johon lukijana olen erittäin tottunut. Tuntui, ettei tarinassa ole päätä eikä häntää. Kaikkea erikoista tapahtui, milloin Jerusalemissa, milloin Moskovassa. Jeesukset, kissat ja Mestarit siellä vilahtelivat ja tunnelma oli kuulijalle viihdyttävä, vaikka kysymys ei ollutkaan Perussuomalaisten puoluekokouksesta. Minulle kerrottiin myöhemmin, että teoksessa on kolme eri tyylillä kirjoitettua kirjaa: traaginen rakkaustarina,  filosofinen historiallinen romaani ja neuvostojärjestelmän satiiri. Tajusin kyllä, että tällaiset tarinat siellä sekaisin olivat, mutta en niin hyvin, että olisin ihan tosissaan hiffannut, mistä on kysymys. Tämäkin teos olisi varmaan antoisampi lukea ensin tekstiksi painettuna ja kuunnella sitten, kun tuntee paremmin teokset teoksessa. Jos siihen nyt haluaa palata. Moni tuntuu nauttivan juuri tästä klassikosta uusintakierroksilla.

Aloitan BookBeatista Antti Heikkisen Kehvelin ja harmittelen, että naapurikylän Antti ehti ennen minua julistautua Haanpään ja muiden veijariromaanien perinnettä jatkamaan tai ehkä se oli Savon Sanomien toimittaja, joka tämän totesi. Kotimurretta on aina hauska lukea. Suuressa Suomen maassa kun paljon liikkuu, oman alueellisen kulttuurin ja huumorin piirteet oppii tunnistamaan ja niistä nauttimaan. En ole kuunaan ajatellut nauriita ja niiden käyttömahdollisuuksia niin paljon kuin viime päivinä. Myös kesällä lukemassani Suomen rahvaan historiassa puhuttiin paljon kaskinauriista. Odotan nauriin syntyvän pian uudelleen ja juurtuvan kohta kokkiohjelmiin ja reseptipalstoille. Harkitsen kasvattamistakin. Kehveli voisi olla hauska äänikirjana, ainakin niille, joille pohjoissavolainen murre ei ole normaali äidinkieli. Niille, jotka tirskuvat aina, kun avaan suuni ja kysyvät ”puhutko sinä aina noin?”. Joka ikisessä paikassa jaksavat tivata mistä päin minä olen kotoisin, kun en ainakaan paikallisia ole.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain liian sinistä

Olen nukkunut älyttömän huonosti siitä lähtien, kun tilasin BookBeatin. Vaikka puhelimella ja tabletilla lukisi niin, että hämärtää laitteen valoa yötä kohti, silmät kipeytyvät, väsyvät, punertavat aamuisin, silmäpussit tulevat näkyviin ja alkavat kasvaa, silmänaluset mustuvat ja olen kaiket päivät väsynyt. Jos luen vielä e-kirjoja ja käytän BookBeatia, Storyteliä tai muita kirjojen suoratoistopalveluja, täytyy ehdottomasti hankkia e-ink-lukulaite, joka sopii silmille siinä missä paperinen kirja. En ollut aiemmin tajunnut, että sinisen valon vaikutus uneen ja sitä kautta terveyteen ja jaksamiseen on näin järisyttävä.

Ilman BookBeatia en olisi lukenut lähes kolmiviikkoisen reissun aikana yhtään kirjaa kokonaan, korkeintaan yhden tai kaksi, jos ovat Ollikaista. Olisin pakannut muutenkin täyteen matkalaukkuuni kymmenen liian paksua kirjaa, joihin en jaksa tarttua. Tai ehkä en olisi pakannut yhtään ja olisin ollut lukematta, katsellut televisiosta turhanpäiväisiä ohjelmia senkin ajan tai mennyt hotellin yökerhoon tanssimaan tekemisen puutteessa.

Nyt ehdin kuunnella ja lukea kymmenen kokonaista ja kaksi kolmasosaa kirjaa. Ehdin tutustua moneen elämäntarinaan, henkilöhahmoon, omaan lähihistoriaani, naapurimaiden lähihistorioihin ja ihmisten arkeen, kirjoittamisen lajeihin sekä ihmiskohtaloihin sotien, surullisesti loppuneiden parisuhteiden ja vaikean lapsuuden keskellä. Luultavasti sivistyin, opin kieltä ja empatiataitoja. Ehkä tulin vähän paremmaksi ihmiseksi kuin olin aikaisemmin tai olisin ollut, jos en olisi ottanut tätä radikaalia loikkaa pois tutusta ja turvallisesta paperin kahinasta kohti suurta tuntematonta: ääni- ja e-kirjaa.